Piispa - siivekäs Nainen 03.06.2010 Avaa-lehti Sinä aamuna varhain halasin Hakanimen torilla julkisesti sitä naista. Hänen luovuutensa ja ansionsa olivat jo kauan olleet tiedossani. Hänen kohtaamisensa oli aina tuottanut iloa ja hyväntuulisuutta. Hänen runoistaan ja teksteistään tuhannet ja tuhannet olivat usein ammentaneet innoitusta sielulleen. Hänen näkemisensä sai nytkin sydämeni liikahtamaan. Ja kun iltapäivällä televisiot ja radiot alkoivat kertoa tarinaansa Suomen ensimmäisestä naispiispasta, ilonkyyneleet alkoivat vieriä poskipäilläni: Jumalalle kiitos! Sitä torstaiaamua en unohda koskaan. Aamulla halasin, iltapäivällä onnittelin. Irja Askola oli valittu Helsingin, Vantaan ja Itä-Uudenmaan piispaksi Loviisan kaupungin Ruotsinpyhtään kaupunginosia myöten. Huomasin toistelevani kirkkomme piispanvaalirukousta: Anna meille Pyhä Henkesi, jotta osaisimme valita sinun mielesi mukaisen piispan. Anna valintamme koitua kirkkomme parhaaksi. Yli neljä vuosikymmentä sitten tutustuin piispoihin hieman lähemmin. Piispa Aarre Lauha oli vihkinyt minut papiksi Helsingin Tuomiokirkossa. Aimo T. Nikolainen oli asettanut minut Kallion kappalaiseksi ja Loviisan kirkkoherraksi. Samuel Lehtoselta olin saanut kokeneen kirkkoherran isällistä tukea ja innoitusta. Sitten astuivat piispoiksi ikätoverini Huoviset ja Heikat. Samanikäisten kesken saattaa joskus olla vaikeaa, kun ei oikein ole varmuutta kuka parhaiten temput taitaa. Joskus varmuus näyttää perustuvan tietoon, jota ei ole. Tai varmaan tietoon, jota varmasti ei ole. Ja nyt on vuorossa itseäni nuorempi, mutta hyvin kokenut ja monipuolinen nainen. Komea kaarti piispoja, mutta pelottavatko jäljet? Rohkeutta tarvitaan, mutta mistä? On aivan selvää, että kirkko ei enää voi jatkaa vain toistelemalla hurskaita fraasejaan. On rohjettava kulkea kohti kirkon kevättä, vaikka takatalvellakin ovat omat puolustajansa. Vai onko kirkko jo pöhöttynyt niin mahtavaksi, ettei se enää muka mahdu ulos raameistaan? Ketterä, runollisempi kirkko voisi nyt hieman rennommin rallatella uusilla reiteillään astuessaan rohkeammin uuteen maailmaan. Vai mitä tuumit uusi piispamme Irja? Missä tahansa kohtaan ihmisen, hänen usein kuulen ihmettelevän kirkkomme hitautta ja kaukaisuutta: ”Miksi te papit ette…?” Irja Askolan ensimmäinen työ voisi nyt ollakin ylittää sisäpiirien rajat ja astua sinne missä on tämä ihmettelevä ihminen. Luottaako siis enemmän luovaan runollisuuteen vai asemiaan pönkittävään byrokraattisuuteen? Neljäkymmentäneljä seurakuntatyön vuotta vaatii minut kysymään, miksi ihmeessä olemme aivan liian usein valinneet takatalven? Voisiko Irja Askolan taidoilla ja herkkyydellä Helsingin hiippakuntaan palata annos samuelehtosmaista rakkauden ja ilon meininkiä? Ja ennen kaikkea suuri annos naisellista herkkyyttä ihmisen syvälle kaipaukselle. Kirjailija Gustaf von Numersin näytelmässä ”Tuukkalan tappelu” (1889) päähenkilön nimeksi tuli Irjalan kartanon mukaan nimi Irja. Irja-nimi on samaa sukua kuin Yrjö. Meille sakasalaisperäinen sana Irja on tullut Viron kautta. Mutta jos nimi on enne, Irja panee tuulemaan. Toivottavasti panee, sillä nyt on tuuletuksen aika. Runoilijalla on pääsy todelliseen olevaiseen, sielun salaisuuteen, jumalaiseen kauneuteen. Piispan ja papin virka on paljon vaikeampaa kuin kuulantyöntö, pitää ottaa ilmaa siipiensä alle ja panna pelit soimaan. Jos valitsee rakastajan, joka ei rakasta, siivet jäävät saamatta. Saiko kirkko nyt Irjalta rakkauden? Ja rakkaus siivet? Veli-Matti Hynninen veli-matti@hynninen.info