Rakastavien sydänten juhla 14.07.2010 Loviisan Sanomat Väitetään, että unkarilaiset eivät ole vieläkään täysin toipuneet 1954 jalkapallon MM-kisatappiostaan. Viisikymmentäkuusi vuotta sitten koettu tappio näyttää yhä kangertavan unkarilaisten mieliä. Nyt kun Espanja lopulta voitti mestaruuden Etelä-Afrikassa, unkarilaisten vanhat muistot päivittyivät pintaan. Jalkapalloasiantuntijat ja suuri yleisö pitivät 1950-luvulla Unkaria maailman ylivoimaisesti parhaana jalkapallomaana. Jo Helsingin olympialaisissa 1952 unkarilaiset olivat voittaneet kultaa. Tiedettiin, että sillä on maailman paras joukkue. Se oli kaatanut saksalaiset alkuottelussa komeasti 8-3. Mutta Bernissä tapahtui kummia: ihailtu ”Kultainen joukkue” hävisi Länsi-Saksalle 3-2. Tätä, yli viidenkymmenen vuoden takaista tappiota, on vaikea selittää. Mikä mursi henkisen kantin? Vaikka unkarilainen palloilija on tunnetusti nopea, intohimoinen ja voitontahtoinen, maaleja ei riittävästi saatu. Unkarilaiset sanovat itse, ettei jalkapalloa eikä leikkiä voi pakolla oppia. Jalkapallo on asenne. Siihen on kasvettava ja siitä on elettävä. Myös Suomen urheiluhistoriassa on vastaavia kokemuksia. Keihäsmies Matti Järvinen oli 1930-luvun tunnetuin suomalainen urheilija, olympiavoittaja ja maailmaennätysten tehtailija. Los Angelesin olympialaisissa 1932 tuli kultaa. Mutta miten ihmeessä sama mies Berliinissä 1936 jäi ”varman” kultamitalin sijasta viidenneksi? Vähän aikaisemmin hän oli riuhtaissut maailmanennätyksenkin. No, unkarilaisilla ja meillä suomalaisilla ovat omat ihmetyksen aiheemme. Parasta ei aina palkita, eikä osaavinta onnitella. Mutta tärkeintä onkin asenne. Se, että osaa panna itsensä kokonaan peliin pienimpäänkin mitä tekee. Väitetään, että jalkapallomaissa sivistyneistö seuraa urheilujournalismia tiiviisti. Selostukset radiossa, televisiossa ja lehdissä välittävät tunnetta siitä, että nyt tapahtuu jotain hyvin tärkeää. Urheilu opettaa kehumaan ylitsevuotavasti. Se opettaa kestämän vastoinkäymiset. Urheilussa ei pärjää toistelemalla latteita fraaseja. On pantava itsensä peliin pelaajana tai vaikka katsojana. Samoin on ystävyyden laita. Hallinnollisilla päätöksillä harvoin synnytetään merkittäviä tuloksia. Ystävyyskunnat ja –seurakunnatkin näyttävät parhaiten viihtyvän arjen tasolla, siellä missä on innostusta. Ystävyys kasvaa alhaalta, toisten tapaamisesta, toiseen tutustumisesta, yhteenkuulumisen tunteesta. Csömörin papille Péter Solymárille Suomessa vihitty katu vihjaa mihin kaikkeen aito ystävyys voi johtaa. Unkarilainen vieraanvaraisuus ja rakkaus on kuumaa sorttia. Ystävyyden luominen on kuuma ja kumma juttu. Ystävyyden muoto on merkittävä. Ystävyyden tarkoitus on kannatettava. Mutta ystävyyden ,ja koko elämän, tärkein puoli on sielu (substanssi). Ratkaisevinta on se mitä oikeasti olemme. Sanalla sanottuna rakkaus ratkaisee. Ei siis ihme, että Péter Solymárin 70-vuotisjuhlapäivästä muodostui rakastavien sydänten juhla: tuttua tunnetta, tinkimätöntä rehellisyyttä, toisen hyväksi toimimista, ehdoitta rakastamista. Unkari tai Suomi. Urheilu tai ystävyys. Rakkaus on haastava laji. Veli-Matti Hynninen