Huuto ei kauas kanna
02.03.2017 Loviisan Sanomat




Nerokkaalta italialaiselta näyttelijältä Tommaso Salvinilta kysyttiin, mitä ihminen tarvitsee, jotta voisi olla mahdollisimman vaikuttava Hän vastasi:

”Siihen tarvitaan ääntä, ääntä ja ääntä!”

En ole varma ymmärränkö näyttelijän vastauksen oikein, mutta usein kun haluamme korostaa asian painavuutta lisäämme äänen määrää, volyymia. Mutta tulemmeko huutamalla paremmin kuulluiksi?

Hiljattain edesmennyt teologian opettajani ja ystäväni, professori Pentti Laasonen neuvoi meille jo kouluvuosina, että tärkeimmät sanottavat pitäisikin lausua ääntä hiljentämällä, kuiskaamalla. Vähentämällä volyymia sanoma menee paremmin perille.

Pentti oli oikeassa. Herkimmät tunnustukset on paras kuiskata. Sama tyyli toimii radioilmaisussa. Vaikka radion kuulijoita on kymmenin tuhansin, ei pidä kovaäänisesti julistaa vaan ikään kuin korvaan kuiskuttamalla kertoa sanottavansa yhdelle ainutkertaiselle kuulijalle.

Olet sitten näyttelijä tai pappi, on tärkeää tuntea että ”ääni kulkee” niin että pienimmätkin yksityiskohdat, sävyt ja vivahteet löytävät vastaanottajassa kaikupohjan eli resonanssin. Jo äänen soitinväristä tunnistaa lumovoiman tai sen puutteen. Kovaa puhetta sydän ja korva karttaa, hellää ja lämpöistä sanomaa sitä kuuntelee mielellään. Parhaiten ääni kantaa kaunista, sointuvaa, ilmaisuvoimaista puhetta. Suloinen ääni saa sielun laulamaan. Kireästi puskeva ääni taas pilaa soinnin ja artikulaation. Kirkuva tai nariseva puhe vähentää kiinnostusta. Sytyttävä puhe puhkaisee vuorenkin.

Äänestään kannattaa olla tarkka. Se paljastaa yhtä ja toista, kenties enemmän kuin tavallisesti tulemme ajatelleeksi. Saksalainen näyttelijä Ernst von Possart oli niin tarkka äänensä laadusta että hän työnsi lämpömittarin juhlapäivällisillä keittolautaselle ja viinilasiin varmistuakseen että ruoka oli sopivasti lämpökäsitelty, temperoitu. Possartin mielilause kuulu: ”Ääneni on pääomani”, (Mein Organ ist mein Kapital.”).

Raamattu neuvoo rukoilemaan äänellä:

”Herra kuule minun ääneni!” (Ps.130:2).

Sananlaskujen kirja varoittaa äänen vaaroista:

”Älä usko hänen lipeviä sanojaan, hänen sydämessään on seitsemän petosta.” (Sananl.26:25). Profeetta Jesaja yllyttää toisin:

”Huuda kurkun täydeltä, älä arkaile, anna äänesi kaikua kuin pasuuna.” (Jes.58:1) Saarna ei ole vain ääntä, puhetta, sanoja vaan liikettä, jonka tehtävänä on saada kuulijan sielu värisemään. Saarnassa Jumala on todellisesti läsnä ja synnyttää kuulijassa uuden todellisuuden. Papin tehtävä on luoda tämä energiaksi kuulijan arkielämään.

Puhujalla on vaihtoehtoja. Saarna ei siis ole puhe. Se on enemmän kuin puhetta. Saarna on hahmotettua liikettä, rakkauteen syttymistä, sammumatonta palamista. Jumala on alku ja loppu; saarnalla ei loppua ole.

Evankeliumi on arjen voimavara, resurssi. Saarna kannustaa arkeen, mutta se ei lankea arkipäiväisyyksiin. Saarna ei ole saarnaajan määräämä resepti, eikä puhetta lääkkeestä, vaan se on lääke.
Silloin kun saarna tavoittaa esteettisen kauneuden, se sukeltaa suoraan sisälle sydämeen, muoteja kaihtamatta se ottaa muodon hallintaansa. Saarnaajan on itseuskottava asiaansa.

Saarnan ääni ja paino on Pyhässä Hengessä, joka luo jännitteiden katkeamattoman sarjan.

Raamatun sanat, kuvat ja kertomukset muuttuvat Jumalan palvonnaksi. Saarnaaja antaa äänen Jumalalle, seurakunnalle ja saarnaajalle itselleen.

Saarnaaja antaa merkityksen pyhyydelle. Hän antaa suudelman Jumalaa kaipaavalle.

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info