Metsän naavainen kämmen
01.06.2017 Loviisan Sanomat




Jos pitää metsästä, parhaat ajatukset syntyvät metsässä. Minun metsäni lumoaa äkillisellä pään silityksellään, ravistelulla ja rytmisellä askeleella. Metsässä näen sellaista mitä en muualla näe. Kuulen ääniä joita muuten en kuule. Metsässä tunnen olevani yhtä aikaa matkalla ja kotona.

Metsä on vastakohtien maata, yhtä aikaa lumoava ja pelottava. Pyhä metsäpolkuni ei vie minua vain Enonkoskelle vaan se johtaa oman itseni tutkisteluun mittaamattomassa maailmankaikkeudessa. Alkumetsä avaa avaruutta ja aikaa. Se kouraisee pehmeästi naavaisella kämmenellään ja hivelee hellästi vetoavalla kauneudellaan. Metsän äänet eivät vaikene. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Metsä on opettajani. Se auttaa selviytymään elämän arvaamattomissa tiheiköissä, tunkeutumaan vaikeuksien läpi, pureutumaan sisimpään. Se muistuttaa että leikkisä kuljeskelu on aina tarpeellista, eksoottisessa vieraudessa tai tutussa turvallisuudessa.

Metsä opettaa avaamaan suun, silmät ja korvat. Metsän tuoksun voi aistia vain metsässä, sen kosketuksen iholla vain auringossa tai puiden siimeksessä. Metsä on yhtä aikaa keinu ja kehto, elämän turva ja kohtu.

”Kuvittele metsä, kostea kuin suu ja korkeimman ja tuuheimman/ puun latvaan ripustettu kuu, yhtä alku-uninen ja tuoreelta tuoksuva.” Runoilija Virpi Alasen metsä keskustelee ympäristönsä ja kulkijansa kanssa. Mitä menettääkään ihmispolo kadottaessaan luontosuhteensa. Voisiko metsäkokemusten hurma palauttaa vielä luonnon mytologian, luonnollisen hellyyden ja kohottavan kauneuden voiman kunniaan?

Jukka Mikkosen kirja Metsäpolun filosofiaa opastaa luonnon estetiikan ymmärtämiseen ja liittää metsän osaksi ihmiselämän käyttöalaa. Happena keuhkoissa, lämpönä iholla. Puun ja ihmisen yhteys on elimellinen mutta (liian) vähän huomattu osa elämänalaa. Metsään voi aina mennä, eikä se kysy, missä olen ollut, miksi minua ei ole näkynyt.

Metsä on kaksisuuntainen. Se kuljettaa muinaisuuteen ja samalla opastaa mieltä ikuisuuteen. Ei vain polku ole pyhä vaan koko metsä on pyhä, puut kuuluvat aina paratiisiin.

Kun kaikenkattava metsäturkki muinoin peitti koko Suomen, mikä muu olisi metsää enemmän vaikuttanut esi-isiimme, jotka elivät elämänsä metsässä. Yhä menemme metsään hyötypyytein, marjastamaan, metsästämään, tervehtymään, voidaksemme paremmin. Metsä ja maisema rakentuu mielessämme ja vahvistaa oloamme. Luontoilu on iloista puhtaimpia, mikä voittaisi reippauden tuottaman terveen riemun.

Metsän kauneutta on vaikea määritellä. Sen voi vain kokea, sitä voi vain ihmetellä. Kaupungistuminen palautti ihmiset mökeilleen. Luonnon kaipuu kasvatti myös metsästä kertovan kirjallisuuden, metsä liittyy koko elämänkiertoon. Luonnossa on aina kysymys ekologisesta kestävyydestä. Metsän monimuotoisuus, elonkirjo (bioversiteetti) on arvo itsessään.

Poluilla kohtaavat kaikkialla samat toiveet ja pelot, (pyhiin)vaellus on yhteistä kokemista. Tapion vieraille kuuluva ”pihkan tuoksu ja lehvän leyhy” on luonnonestetiikkaa mikä tuo kulkijalle kokemuksen pyhästä kauneudesta. Metsän äänet eivät kuole vaan suomalaista maisemaa on aina hallitseva metsä.

Luonnon kieltä ymmärtää parhaiten kuuntelemalla puiden laulua. Metsä opettaa myös lukemaan. Virkistän mieltäni keskustelemalla puiden kanssa.

Schopenhauer kuvasi kerran mitä kuusi vastasi värikkyydestään rehvastelevalle omenapuulle:

”Kun talvi tulee, sinut riisutaan loistostasi, minä olen sellainen kuin nyt.”

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info