Tuuhea oksa suomalaisuuden puussa
20.06.2017 Kallio-lehti




Suomi 100-vaelluksella olimme ehtineet salojen helmoissa jo miltei puoliväliin kun äkkiä edessämme törrötti suurikokoinen revennyt koivu. Salama oli halkaisuut tuon puujättiläisen ylhäältä alas kahtia.

Puun toinen puoli oli aloittanut hitaassa hengenheitossaan kuivettumiskamppailunsa. Siitä tuoksui lahopuun lumo. Toinen puoli oli taas kerännyt kaiken voimansa peliin ja alkanut rönsyilevänä ryöpsyttää uutta lehteä, vihreää kauneutta.

Siinä se seisoi ja itä-suomalaisessa erämaassa ihmetellen kohtaloaan, Saksasta Itä-Suomeen muuttaneen isäntänsä Wolfgangh Bergerin ilona. Siinä metsän reunalla se nyt myhäili monimuotoista kohtaloaan. Harvinaislaatuinen, kovia kokenut puu se oli. Tiedetään, että juuri koivu on herkkähipiäisimmästä päästä, arka kolhuille, kovettumaton kohtaloille.

Isäntä esitteli sen tarinaa meille, vaellusryhmällemme innostunnen ylpeänä. Ja sitten hän otti käteensä julkaisemansa kirjan, sen nimi on ”Koivun vuosi”: ”Kiihkeä syntymä/ sokea ponnistus/ kireä kasvuvieteri/ Väkevä, monimuotoinen kuolema.” Näin hän luki meille.

Koivu oli innoittanut Bergerin runoiliseksi. Koivunsa kohtalon ympärille hän oli rakentanut kulttipaikan. Sinne isäntä haluaa aina viedä vieraansa haistelemaan puun tuoksua, ihailemaan kesän kauneutta ja ihmettelemään elämän suurta salaisuutta.

Salojen helmassa, pyhillä poluilla astelevat elämän haikailijat, salaisuuksien aavistelijat. Metsänkulkijalla ovat mukana matkassaan samat toiveet ja yhteiset pelot. Puut kuuluvat paratiisiin. Metsän puut esittelevät koko elonkierron. Ne opettavat kulkijalleen luonnon ja elämän lukutaitoa.

Jhannuksena koivu edustaa puutovereidensa salatuinta elämää.Puilla on aina ollut inhimillisä rooleja ja ominaisuuksia.Veikko Huovisen Puukansa-teoksessa puita kutsutaan kansaksi ja kyläkunniksi. Luonnon ja kultuurin raja sulaa siellä missä kasvit ja kasvu nostetaan arvoonsa. Metsässä luonto ihmisineen aistii asfalttia paremmin kuin elävän sielun ja ikuisuuden värähtelyn.

Puut eivät säästele kauneutensa olemusta.

Jo lapsena opettelin kuuntelemaan puiden puhetta ja laulua. Juuriverkosto on niiden tapana vaihtaa kuulumisia. Puut tarjoavat ajatuksille lämpöisen pesän tai tarvittaessa viileän siimeksen. Vasta myöhemmin minulle selvisi miten verkostoituneita ne ovat. Puhekyvyllään puut ja kivet elävät, ne opettavat sellaista mitä ei voi kirjoista tai mediasta oppia.

Juhannus on koivun huippuhetki. Veikko Korhonen kutsuu sitä omassa Koivu-kirjassaan ”kauneimmaksi puuksemme.” Eivät vain tuohi lehdet ja mahla lisää tämän valkokylkisen kesäntuojan ylpeyttä. Sen autuain hetki koittaa silloin kun käsi tarttuu vastaan ja juhannussaunoja hellii sillä ihmislastaan.

(Raudas)koivu valitiin jo 1988 virallisesti Suomen kansallispuuksi sen aikaisessa Suomen luonnonsuojeluliiton kuppaneineen järjestämässä kílpaílussa. Juhannuskoivu on tuuhea oksa suomalaisuuden puussa, järjen ja tunteen, kesän ja juhlan viisauden lähde.

Koivu on yksi suomalaisuuden suurista symboleista.

Juhannuksena päivä on kirkas ja pitkä. Juhannuskoivu viittaa luonnonkauneuteen ja luomistyön salaisuuteen. Juhannuksena ”talo kaunistetaan lehtimajoilla ja kukkaseppeleillä, kahvi juodaan lehtimajoissa ja ollaan iloisia suven suloisuudesta, nuoret ja vanhat kiittävät Jumalaa hänen hyvyydestään.”

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info