Synti puhkeaa laulamaan oopperan hahmossa
13.07.2017 Loviisan Sanomat


Oopperalaulaja, körttirovasti Esa Ruuttunen vangitsi minut Nilsiän Herättäjäjuhlilla.

Silmät säkenöivät. Mies paloi. Pysähdyin jännittyneenä kuuntelemaan mitä tällä tulisielulla oli nyt sydämellään.

Olen aina ihmetellyt rovasti-kollegani lumoavaa charmia ja vaikutusta. Maailman metropolit, oopperat, areenat ovat hänelle tutut, mutta kun ystävä kohdataan, aika pysähtyy. Esa Ruuttunen on ehtinyt konsertoimaan myös Loviisan rauhanfoorumissa.

Uskonnolliset johtohahmot ovat tänä kesänä saaneet ikiomat oopperansa. Paavo Ruotsalaisen Viimeiset kiusaukset on saanut seurakseen Herääminen-oopperan joka esitetään elokuun kuudentena Loviisan kirkossa. Luther-ooppera on reformaation juhlavuoden yksi kohokohta. Nyt Esa Ruuttunen nosti oopperalavalle myös Lars Leevi Laestadiuksen. Laestadius oli herätyssaarnaaja, kasvitieteilijä, Ranskan kunnialegioonan ritari, monipuolinen vaikuttaja, jonka perheeseen syntyi lapsi jo ennen kuin pari oli vihitty. Ooppera valottaa Laestadiuksen elämää, naisen asemaa ja miehen tarinaa myös tuomiovallan käyttäjinä. Oopperalla on oma tapansa saarnata.

Savonlinnan Oopperajuhlien kainalossa kasvaneena en ole osannut päästä irti oopperan lumovoimasta. Tämän kesän ohjelmassani ovat Verdin uutuustuotanto Rigoletto ja Mozartin Ryöstö Seraljista.

Rigoletto on aitoa kuvausta renessanssista (= uudelleen syntymisestä).Ohjaaja skotlantilainen Sir David McVicar antautuu Esa Ruuttusen Laestadius-oopperan lailla pohtimaan kirouksen ja pahuuden valtaa maailmassa. Miksi naiset usein rakastuvat renttuihin, kysyy Vesa Siren Rigoletto- arvostelussaan valtalehdessä. Renttu häpäisee ruusut. Nuori tyttö raiskataan. Alastonnäyttelijät paljastavat riettauden vallan ja pahuuden salakavalan voiman.

Rigoletto vavisuttaa sydäntä ehkä eniten siksi, kun huomaa sen kuvastavan omaa aikaamme pelottavan tarkasti. Ohjaaja on halunnut säilyttää italialaisen renessanssin hengen puvustuksessa ja oopperan ilmeessä, mutta eikö 1400-luvun italialainen renessanssi muistutakin kuvausta omasta postmodernin jälkeisestä ajastamme?

Hidasta julkeutta. Naivia oveluutta. Pintapuolista viekastelua. Viehätysvoimaista petollisuutta. Kollegani Tapio Ahokallio kutsuu kirjassaan (Henkisyys vastaan materialismi 2017) renessanssia elämän mukavuuden tavoitteluksi ja empimättömäksi häikäilemättömyydeksi. Asuntojen koristelemista, pukeutumisen ja kosmetiikan ylikorostamista, pöytäylellisyyttä, arkailematonta julkeutta ja ehdotonta tunnottomuutta, rajatonta itsesuitsutusta, ajatustemppuilua, ylhäistä vastaanottoa.

Ooppera alkaa orgioilla ja raiskauksella. Tähän riettauteen yllyttää narri Rigoletto. Häväistyn tytön isä kreivi Monterone näkee kaiken, mutta Rigoletto pilkkaa myös häntä. Kreivi langettaa Rigoletton ylle kirouksen, joka hallitsee oopperan tapahtumia alusta loppuun. Renessanssihovin raakuus ja turmeltuneisuus avaa peittelemättömästi elämän traagista puolta vastakohtana puhtautta ja viattomuutta edustavalle Gildalle. Rigoletto haluaa hysteerisesti suojella tytärtään Gildaa.

Kuvastaako ooppera oman aikamme tyhjyyttä ja väkivaltaisuutta, kun Rigolettossa läähättävä renessanssihovi on tukehtumaisillaan pahuuteensa?

Vesa Siren sanoo, että ilman Rigolettoa ei voi tietää, mitä ooppera on. Entä mistä tietää, mitä elämä on?

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info