Kuninkaan avain rauhaan
27.07.2017 Loviisan Sanomat


Loviisan 30-vuotiaalla rauhanfoorumilla on yhä ajankohtainen viesti maailmalle. Loviisassa rauha juhlii presidentin seurassa. Rauhanfoorumia on syystä kutsuttu hymykuopaksi Kesä-Suomen poskella. Lajissaan ainutkertainen tapahtuma maailmassa.

Ruotsin valtakunnan hallitus päätti Turun rauhan (1743) seurauksena antaa kaupunkioikeudet (1745) Kymijoen länsipuoliselle Degerbyn rusthollin maa-alueelle. Näin sai alkunsa Loviisan kaupunki. Tavallisesti kaupungit rakentuvat ensin ja vasta sitten saavat oikeudet. Loviisa on siis syntymästään lähtien ollut vastakohtien, paradoksien kaupunki.

Ungernin ja Rosenin linnakkeet nousivat, Svartholman saarta varustettiin. Kuningas Adolf Fredrik tuli ensivisiitille (1752) ja oivalsi heti kaupungin arvon. Hyväntahtoinen, herttaiseksi luonnehdittu kuningas antoi sille kauneudestaan ja älykkyydestään tunnetun puolisonsa Loviisa Ulriikan nimen. Kuningatar ihasteli nousevaa nimikkokaupunkiaan ja nimesi sen jo heti kättelyssä koko ”Suomen avaimeksi”.

Ruotsi oli kauan ollut vahva ja laajenemishaluinen, kunnes se suuressa pohjan sodassa (1700-1721) kohtasi Venäjän keisarikunnan liittolaisineen. Valta-asema horjui. Ranskan suuren vallankumous (1789 - 1799) auttoi osaltaan Venäjää miehittämään Suomen talvella (1808). Ruotsilla oli ollut Venäjää vastaan oma ”Kustaan sotansa” (1788-1790). Ruotsin geopolitiikkaa haastoivat kolmelta suunnalta haikailevat viholliset.

Kuningattaren kaupungilla on valtapelien keskellä romanttinen syntytarina. Olenkin tavallaan kuningas Adolf Fredrikille velkaa sen, että sain 227 vuotta myöhemmin (1979) kutsun siirtyä Helsingistä kirkkoherraksi Loviisaan.

Huomasin nopeasti miten loviisalaiset paradoksit kävelivät vastaan. Valtaväestö puhui ruotsia, muualta muuttaneet enemmän suomea. Enemmistö kehui ydinvoimaa, jotkut vastustivat. Itä ja länsi vilkuilivat toisiinsa. Historia ja nykypäivä iskivät silmää toisilleen. Toiset eivät olisi halunneet kasvattaa kaupunkia niin nopeasti, mutta ydinvoima veti kainuulaisia, karjalaisia, savolaisia, hämäläisiä, stadilaisia, uutta väkeä Loviisaan. Uutta virisi ja väki villiintyi.

Vastatuuleenkin sai välillä huutaa, mutta uudet tuulet alkoivat raikastaa ilmaa. Taiteita ja ranskalaisuutta ihannoiva kuningatar ei ollut antanut kaupungilleen vain Loviisa-nimensä vaan myös päättäväisyytensä ja tahdonvoimansa.

Kuningattaren uudistustahto innoitti meitä 1980-luvun Loviisaan muuttaneita. Perinteiset statuskamppailut alkoivat vaihtua aktiiviseksi kansalaistoiminnaksi. Huomattiin että viihtyvyyttä ja turvallisuutta syntyy vaikkapa teatterin, Paasikivi-Seuran, rauhanliikkeen, kulttuuri- ja ympäristöliikkeen, seurakunnan yhteiskunnallisen työn ja monen muun uuden oivalluksen lumossa. Unkari-, Viro-, Inkeri-, suomalaisugrilaiset kansat toivat innostavat haasteensa perinteisten skandinaavisten yhteyksien rinnalle.

Pienen Loviisan maailmankuva avartui.

Loviisan rauhanliike perusti (1987) Loviisan kansallisen rauhanfoorumin. Nopeasti se kansainvälistyi ja kansallinen-sana tipahti nimestä pois. Kun rauhanfoorumi nyt viettää 30-vuotisjuhliaan, olen tätä historiaa läpikäydessäni ihmetyksestä hämmentynyt. Miten ihmeessä kaikki tämä on voinut toteutua Loviisassa? Tai niin kuin naapurikaupungissa

Porvoossa rauhantyötä ahkerasti viljellyt kaupunkineuvos Per-Henrik Nyman aikanaan tokaisi:

”Loviisan rauhanfoorumi on ihme.”

Adolf Fredrikin ”Suomen avaimeksi” nimeämä kaupunki on hurmannut monet kaukaisetkin tulijat. Loviisa on leimautunut kansojen ja kulttuureiden kohtauspaikaksi.

Nopeasti alettiin puhua ”Loviisa-ilmiöstä”, joka tarkoittaa kykyä ennakoida suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Rauhanfoorumissa katsellaan ylitse kaikkien rajojen.

Pieni Loviisa on saanut suuren tehtävän.

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info