Suomalaiset Haapsalussa
24.08.2017 Loviisan Sanomat




Pinnan alla-nimisen näytelmän ensiesitys Pohjoismaisen kulttuuripisteen salissa nostatti minussa islantilaistunnelman lisäksi pari oivallusta. Miten lisätä arkisille asioille merkitystä? Mistä voima rakkauteen? Näytelmä sytytti palon, miten lähelle katsomalla voi nähdä kauas. Uskomalla ihmiseen osana luontoa, elämä voi kääntyä luonnollisemmaksi, kiinnostavammaksi.

Vähän aikaisemmin olin ottanut käteeni kirjailijapappi Olli Laineen uusimman, Suomalaiset Haapsalussa- kirjan. Olli oli tehnyt elämänmittaisen papintyön Helsingin Alppilassa ja yllätti meidät kollegat antautumalla eläkevuosinaan kirjoittajaksi. Ensin epäilin, eihän sitä noin vain ryhdytä kirjailijaksi.

Mutta miksikäs ei?

Missä on kirjoittamisen vaikutus ja voima? Tuo islantilaisnäytelmä antoi minulle saman vastauksen. Vain katsomalla lähelle voi nähdä kauas. Vain luottamalla pieneen hetkeen, voi rakentaa suurta. Suuri on kulkemista eteenpäin. Eteenpäin kulkeminen kulkemista kauas. Kauas kulkeminen on palaamista takaisin.

Elämän salaisuus kätkeytyy vastakohtaisuuksiinsa eli paradokseihin. Näytelmä paljasti, että pinnan alle on kätketty syvin merkityksellisyys. Olli Laine keskittyy pikkuseikkoihin, arkipäiväisyyksiin. Katsomalla tarkasti lähelle, kirjailija avaa lukijalle avarampaa horisonttia.

Olli Laineen silmä ei tartu Haapsalun linnamaiseen voimaan ja uljauteen vaan pikemminkin siihen mitä ei ole kyetty aina pitämään kunnossa. Vanhat talot ovat kiinnostavia. ”Ne ovat kuin vanhoja ihmisiä, kumarassa, harmaita, uurteita joka puilella” Niillä on henkeä ja luonnetta. Ja puut. Kuusi ja mänty kasvavat pienenä vähemmistönä, mutta koko kaupungin keskusta on täynnä lehtipuita.

Olli Laineen kadut, kahvilat, kulttuuri, nähtävyydet, rakennukset ja rauniot herättävät tunteita . Ja vielä enemmän. Ne ovat itsessään tuntevia. Ne tuntevat, keskustelevat, sanovat ja saarnaavat itse. Olli Laine muistuttaa minusta italialaista suurrealistia Antonio Tabucchia, jota sattumien lisäksi kiinnostaa epäyhtenäisyys, inkoherenssi, eniten se mille ei löydy selitystä. Olli Laine näyttää yhdistävän kokemansa todellisuudeksi. Hän vaihtaa mielikuvia kuin kulisseja aina sen mukaan mitä milloinkin sattuu kohdalle.

Olli Laineen tekstissä pienet kertomukset kasvavat suuriksi. Kun hän aloittaa kirjoittamisensa, hän kuvaa sen sanatarkasti lukijalleen:

”Asetun taas työpöytäni ääreen. Nostan kannettavan tietokoneeni kannen ylös, kytken virran päälle ja avaan tiedoston.. Etsin sieltä nimikkeen Suomalaiset Haapsalussa. Klikkaan sitä ja selailen kirjoittamaani. Missä olenkaan nyt menossa. Jatkanko eteenpäin siitä, mihin olen jo päässyt. Vai pysähdynkö jonnekin välille, johon teen vielä tarpeellisia lisäyksiä.”

Kirjailijan lahjakkuuteen kuuluu kyky tehdä merkityksettömästä merkityksellistä, oienestä suurta, jokapäiväisestä ajankohtaista. Välillä Olli Laine matkustaa Haapsalusta Muhuun, saarelle, jossa aika lepää. Läheisellä Hiiumaalla hän pysähtyy Kassariin, Aino Kallaksen kesäpaikasta muotoiltuun museon. Sieltä hän löytää kivikasan.

Aino Kallaksella ja hänen puolisollaan Oskar Kallaksella oli näet sopimus, että riidan jälkeen vietiin aina sovinnon merkiksi isokokoinen kivenmurikka tiettyyn paikkaan. Korkea kivikasa tietää, että pariskunta oli joutunut solmimaan sovintoja tiuhaan. Veikö kumpikin aina oman kivensä kasaan vai kantoivatko he sinne aina yhteisen sovinnonkiven, sitä ei Olli Laineen kirja tiedä.

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info