Suomelta puuttuu rohkeus
06.12.2017 Loviisan Sanomat




Kun itsenäisyysjuhlaaamuna (6.12.) nautimme palasen suomalaista leipää, emme ehkä tulleet ajatelleeksi, että nautimme ”alkuräjähdyksen energiaa”. Mikä nyt on olemassa, on ollut aikojen alusta. Jokainen meistä kantaa maailmankaikkeutta hartioillaan. Kosmoksen historia on läsnä jokaisella askeleellamme.
Hätkähdin kun Suomi-juhlan alla kuuntelin kohtaamani kokeneen lehtitoimittajan puhetta suomalaisuudesta. Hän edustaa sitä suomalaista polvea, joka lähti päättäväisesti maailmalle kirjoittamaan lukijoille tiedon ja tekniikan hirmuvauhdista. Hän nai itselleen puolison Saksasta, asuu Zürichissä, kiertää Aasiat, Afrikat, Amerikat,työskentelee siis kaikissa maanosissa.

Tutustuin tähän luomisvimmaiseen mieheen hänen isänsä hautajaisissa. Isä oli syntynyt Etelä-Savossa, tehnyt työnsä pääkaupungissa. Hän oli oman tiensä kulkija, ajattelija, filosofi, persoonallisuus joka korosti yhteisöllisyyttä, toisenlaisuuden suvaitsemista, ihmisoikeuksia ja solidaarisuutta.

Siunasin isän Honkanummella Vantaalla, muistotilaisuus pidettiin Helsingissä. Uurna laskettiin Hietaniemen hautausmaalle Suomen presidenttien, taiteilijoiden, merkkimiesten tuntumaan.

Tämä uusi tuttavuuteni mittaa kehitystä koeajamalla uusia autoja maailman eri maissa ja kertomalla sitten ihmisille minkä valita ja mikä tässä maailmantilanteessa kannattaa, mikä ei.

Istuin Helsingin ruuhkassa hänen uudenkarheassa menopelissään, viisi metriä pitkä, nopeasti kiihtyvä, täydellisesti varusteltu, äänetön ja sulava liike. Hurmaannuttava peli. Kysyin tältä maailmanmieheltä ohimennen mikä häntä eniten Suomessa nyt askarruttaa,kun satavuotias itsenäinen Suomi viettää juhliaan?

Tiedätkö rovasti, Suomi tuntuu minusta jälkijättöiseltä, hän muotoili. Täällä en tavoita sitä raivokasta vimmaisten nuorten sytyttävää yrittämistä, innostusta joka leviää maanosasta toiseen, hän sanoi. Olen huolestunut, hän lisäsi, olemmeko putoamassa maailman kelkasta.

Samana päivänä keskustelin radiossa virolaisen kärkikirjailijan, neuvostoaikaisen muotitoimittajan ja kansanedustajan Maimu Bergin kanssa. Huippuvaikuttaja, kulttuuripersoona, ikätoverini. Esitin hänelle samoja kysymyksiä kuin nuorelle zürichiläiselleni. Ja tiedättekö, hän puhkesi innostuneena muistelemaan mitä kaikkea hyvää Virossa tapahtuu. Eikä vasta nyt vaan jo Neuvosto-Viron aikana. Viron luterilainen kirkko on saanut aikaan sellaista mikä ansaitsee täyden arvostuksen.

Kylmän sodan aiakan, jolloin kansa yritettiin saada luopumaan uskonnosta, arkkipiispa Jaan Kiivit vanhempi kastoi minut Tallinnan Jaanin kirkossa, hän kertoi. Muistan tuon hetken elävästi. Neuvostopelotteesta välittämättä kodissani vietettiin juhlia näkyvästi, joulukuusi koristeltiin joka jouluksi, kävimme ahkerasti kirkossa. Aina kun arkkipiispa näki minut kirkossaan, hän vilkutti minulle iloisesti. Tunsin olevani turvallisessa seurassa. Pelottelu ja uhkailu ei perhettäni lannistanut.

Nämä kaksi erilaista ihmistä, toinen Sveitsin Zürichistä, toinen Viron Tallinnasta, toivat minulle Suomen itsenäisyysjuhlaani ilon. On elettävä innostuneesti ja avoimesti kuten rohkeat nuoret maailmalla nykyään. Innostavasti, sytyttävästi, sovinnollisesti. Ja kaiken tämän muutoksen ja pelkojen keskellä on antauduttava täyteen luottamukseen ikiaikojen Jumalaan, josta kukaan meistä ei pääse eroon.

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info