Hiljaisuus kutsuu ajatuksia
01.02.2018 Loviisan Sanomat




Heräisin äkkiä merkilliseen kaipaukseen: halusin olla yksin aatosteni kanssa. Huomasin pitäväni yhtä kiistafilosofini René Descartesin kanssa. Koko elämänsä hän etsi hiljaisuutta ja rauhaa. Jos ei muualta sitä löytänyt, hän pakeni uuniin, uunin lämpöön yksinäisyyden erämaahan.

Äkkiä huomasin olevani Descartesin sukulainen - yksinäisyydessä kykenen paremmin solmimaan rauhan rauhattomuuteni kanssa.

Television avaan harvoin. Radiosta poimin harkiten. Aamun lehdet käyn läpi päälleviivauksin. Tuolini ympäryksen varustan kirjapinoilla. Rukoukselle ja ajatuksille luodun ajan huomaan aina loppuvan kesken.

René Descartes on viime päivinä piirittänyt minua uuvuksiin asti. Vaikka hänen terveytensä oli horjuva, hänen villit ajatuksensa hurmaannuttavat minua niin etten ole osannut antaa hänelle edes hetken rauhaa.

Hänen kuolinpäivästään tuli juuri nyt 15.1.2018 kuluneeksi 368 vuotta. Sytytin hänelle syntymäpäivänäni kynttilän. Minulle hän elää.

Talvella 1650 hän matkusti Tukholmaan opettamaan kuningatar Kristiinalle järjen käyttöä. Pohjolan viluinen talvi jäädytti häneltä voimat mutta ajatus ei kangistunut. Hän kirjoitti ystävälleen, että ihmisten ajatukset näyttävät täällä Pohjolassa jäätyvän vesien tahtiin ja haluaisin palata kotiin. Mutta vilu voitti ja keuhkokuume katkaisi filosofin elämänkamppailun. Hänen viimeiset sanansa muistetaan laajalti:

”Sieluni, on eron aika.”

Descartes oli erehdysten mies. Oliko pääerehdys erottaa sielu ja ruumis toisistaan? Jos näin oli, tämä sai lääketieteen remontoimaan ruumista sielun kustannuksella. Ja alkoi järjen ja hyödyn ylivalta, josta seurasi luonnon kunnioituksen puute, eläinten riisto, laskelmoivan teollisuuden ylivalta ja katastrofaalisen ilmastonmuutoksen alku. Alkoiko samalla rankka moraaliton piittaamattomuus koko luomakunnasta?

Luottamus järjen ylivaltaan teki kartesiolaisuudesta epäilyttävällä tavalla tunnetun. Erehdyksilläänkö Descartes siis saavutti kuolemattoman maineensa? ”Ajattelen, siis olen olemassa”-lauseellaan Descartes kiinnitti kuitenkin elämänsä arkitodellisuuteen. Hän ajatteli, että hänen filosofikaverinsa Michel de Montaignen täytyi olla väärässä väittäessään ihmistä viheliäisimmäksi luontokappaleeksi maan päällä.

Ihmisyys on sittenkin jumalallista ja jaloa.

Descartesin elämää eivät ohjanneet vain valvetilan ajatukset vaan unien sarjat, joiden pyörteet ja pauhut paljastavat elämän salaisinta puolta. Descartesin liikuttavat oudot unet voivat näyttää jotain elämän syvimmästä mielestä. Unet viittasivat hänellä kaiken läpäisevään eroottiseen syvyyteen saakka.

Tärkeimpiä ihmismielen liikuttajia ovat valveillaoloon liittyvät rakkauden, surun, halun, ilon, vihan ja ihmettelyn tunteet, jotka liian usein pysyvät piilossa. Tunteita ja intuitiota ei siis pidä ohittaa kevyesti, sillä ne lopulta aina voivat kasvaa ihmisyyden kohtaloksi.

Yksinäisyyden kaipaajana ja maailman kiertolaisena Descartes tuntuu - ainakin minulle - miltei sukulaiselta. Maailma avautui hänelle suurena näyttämönä, jossa hän mieluummin halusi olla katselija kuin näyttelijä. Tähän en tohdi yhtyä, tärkeää on olla oman elämänsä subjekti, päänäyttelijä elämänsä kaikissa rooleissa.

Veli-Matti Hynninen

veli-matti@hynninen.info