Paasikivi-seura, Bratislava la 22.4.2006
21.08.2006 STT


Vladimír Bilčík, Research Center of the Slovak Foreign Policy Association (SFPA)

Työskentelen tutkijana ja johdan Euroopan yhdentymisohjelmaa Slovakian ulkopoliittisen järjestön (Slovak Foreign Policy Association, SFPA) tutkimuskeskuksessa. Järjestön ja tutkimuskeskuksen puolesta toivotamme teidät tervetulleeksi. Aluksi muutama sana johdantona järjestöstä ja tutkimuskeskuksesta sekä toiminnoistamme. Kerron myös jotain järjestön historiasta Slovakian poliittisesti myrskyisissä vaiheissa ja lisäksi haluan antaa välähdyksiä Slovakian EU-jäsenyyden ajalta. En niinkään aio keskittyä ensimmäiseen vaiheeseen, eli matkaamme EU-jäsenyyteen, joka sekin on kiinnostavaa, mutta pyrin kuvaamaan, miten Slovakia on suoriutunut melko uutena EU-jäsenmaana. On vain kaksi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran juhlimme jäsenyyttämme EU:ssa ja nyt on sopiva hetki arvioida Slovakian asenteita EU:ta kohtaan ja sitä, minkälaista politiikkaa on suosittu Euroopan unionin sisällä.

Slovakian ulkopoliittinen järjestö (SFPA) on suurin ja ainoa organisaatio, joka on toiminut itsenäisen Slovakian perustamisesta lähtien vuodesta 1993 ja joka on edistänyt yleistä keskustelua kansainvälisestä politiikasta ja ulkopolitiikasta. Sen perusti ryhmä merkittäviä henkilöitä nykyisen ulkoministeriössä valtiosihteerinä toimivan neiti Magda (Magdaléna) Vášáryován johtamana. Hän oli entinen näyttelijä, suuri näytelmätähti 80- ja 70-luvulla ja jopa 60-luvulla. Myöhemmin hän oli ensimmäinen kommunismin jälkeisen entisen Tsekkoslovakian suurlähettiläs Wienissä. Tsekkoslovakian hajoamisen jälkeen vuonna 1993 hän tuli takaisin Bratislavaan. Yhdessä joidenkin ystäviensä kanssa, joihin lukeutui mm. senaikainen kulttuuriministeri Rudolf Chmell (entinen Tsekkoslovakian suurlähettiläs Budapestissa) ja muita merkittäviä henkilöitä, hän päätti perustaa organisaation, joka herättelisi laajempaa yleistä keskustelua kansainvälisestä politiikasta, ulkopolitiikasta ja ulkopoliittisista kysymyksistä. Miksi? Koska Slovakia oli uusi valtio, hyvin nuori sellainen, ja sillä ei oikeastaan ollut aiempaa kokemusta itsenäisestä ulkopolitiikan harjoittamisesta. Se oli aiemmin osa isompaa kokonaisuutta ja kansainväliset asiat johdettiin aina muualtakäsin, Wienistä sekä Budapestista yli vuosisata sitten, viime aikoina enemmänkin Prahasta. Vuonna 1993 maassa oli vain hyvin vähän diplomaatteja, henkilöitä, joilla olisi käytännön kokemusta ulkopolitiikasta ja kansainvälisistä asioista. On mielenkiintoista huomioida, että jotkut 1990-luvun suurlähettiläistä eivät tulleet perinteisistä diplomaattisista ympyröistä, vaan monenlaisista kulttuurisista taustoista; joukossa oli kirjailijoita, taiteilijoita - henkilöitä, jotka osaisivat puhua ja kommunikoida hyvin. Tämä kuitenkin osoitti uuden valtion kokonaisvaltaisen puutteen kansainvälisen toiminnan kokemuksesta.

Järjestö perustettiin siis vuonna 1993, ja nykyään meillä on noin 700 jäsentä ympäri maata, jotka organisoivat isoja yleisiä tapahtumia jäsenille. Järjestämme jäsenille kahdesti vuodessa väittelytilaisuuden, johon kutsumme poliittisia VIP-henkilöitä ja tutkijoita tai suurlähettiläitä. Tämä on osa ”nykypäivän ulkopolitiikka” -ohjelmaamme. Esimerkkinä henkilöistä, joita kutsumme näihin tilaisuuksiin, on yksi viimeisimmistä vieraistamme, Borys Tarasiuk, nykyinen Ukrainan ulkoministeri. Aiemmin vieraanamme oli mm. Lord Robertson sekä entinen Puolan presidentti Kwasniewski ja jopa entinen Suomen presidentti, jota isännöimme tämän ohjelman puitteissa. Useammin järjestämme pienempiä seminaareja, joita on yleensä viikottain, joskus kaksi kertaa kuukaudessa tai kaksi kertaa viikossa riippuen siitä, miten saamme puhujavieraita. Tilaisuudet pidetään näissä tiloissa tai sivutoimistoissa. Meillä on sivutoimistoja itä-Slovakiassa, Prešovissa ja Shilinassa, keski-Slovakiassa. Olemme luoneet verkoston eräänlaisia väittelykerhoja eri puolilla Slovakiaa, mikä toteuttaakin seuran keskeistä missiota; edistää yleistä keskustelua kansainvälisestä politiikasta ja ulkopolitiikasta.

Järjestö on siis sopiva kaikille ulkopolitiikasta kiinnostuneille jäsenille, ja keskeinen osa järjestöä on tutkimuskeskus. Työskentelen tutkimuskeskuksessa ja vastaan Euroopan integraatio-ohjelmasta. Meillä on viisi tutkimusohjelmaa, joiden puitteissa teemme tutkimusta ja julkaisemme raportteja. Euroopan integraatio-ohjelman lisäksi meillä on Itä-politiikan ohjelma. Kun lopetan, kollegani ja tutkimuskeskuksen johtaja Alexander Duleba, joka johtaa Itä-politiikan ohjelmaa, tulee kertomaan Euroopan Unionin itäisistä toimintatavoista, ja miten viimeisin EU:n laajentuminen on vaikuttanut erityisesti EU:n itäiseen politiikkaan. Meillä on myös turvallisuuspolitiikkaohjelma, sekä ohjelmat, jotka erityisesti keskittyvät kaakkois- ja keski-Eurooppaan. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä meillä on talouspolitiikkaohjelma. Viisi ydintutkijaa johtavat näitä ohjelmia ja lisäksi on joitain työntekijöitä, jotka säännöllisesti tai osa-aikaisesti osallistuvat tutkimusprojekteihin.

Esimerkkinä järjestämistämme aktiviteeteista on suuri kansainvälinen konferenssi Bratislavassa ensi viikon tiistaina ja keskiviikkona, aiheena EU:n suhteet Valko-Venäjään. Olemme kutsuneet tilaisuuteen joukon poliitikkoja ja analyytikkoja Euroopan Unionista ja olemme myös varmistaneet joidenkin Valko-Venäjän opposition jäsenten osallistumisen. Toivottavasti he todella pääsevät tulemaan, sillä viimeisimmän äänestyskierroksen jälkeen Valko-Venäjällä on hankala tilanne Lukashenkon vaatiessa valtaa jälleen itselleen. Tässä siis oli hyvin lyhyesti järjestöstämme ja tutkimuskeskuksesta. Jos teillä on kysymyksiä, vastaan niihin mielelläni.

--- Meitä rahoittavat yksityiset sponsorit tai yhteisöt, jotka ovat lahjoittaneet meille rahaa viime aikoina, mutta tällaisen instituution ylläpitäminen on hieman epävarmaa. Aiemmin, Slovakian vaikeina aikoina, kun kansainvälistyimme 1990-luvun puolivälissä Mečiarin koalition alaisuudessa, Slovakia vaati ja halusi tulla osaksi Natoa ja Euroopan Unionia, mutta valtion toiminta tuskin vastasi jäsenyyksien perusstandardeja. Järjestö kasvoi ensisijaisesti monien länsimaisten lahjoittajien avulla, amerikkalaisten, saksalaisten, brittiläisten, hollantilaisten, myös japanilaisten sekä Euroopan Unionin säätiöiden avulla. Joten meillä oli monenlaisia pääasiassa ulkomaisia rahoituslähteitä. Mainitakseni muutaman lahjoittajista: Frederich Ebersdiftung Saksassa, eräs amerikkalainen säätiö, pienempiä tukisummia tuli myös muista lähteistä. Suuria apurahoja 1990-luvulla saatiin esimerkiksi japanilaisen Sashakawa-säätiön kautta. Saimme avustusta myös monien suurlähetystöjen kautta. Tälla tavalla turvasimme rahoituksemme, joka suurimmaksi osaksi oli ulkomaista apurahaa Slovakian ulkopolitiittiselle keskustelulle 1990-luvulla. Mutta sitten alkoi muutos. Slovakia ei ole enää kiinnostava länsimaisille lahjoittajille, koska meillä ei ilmene demokraattisen johtamisen tärkeitä ongelmia ja maa on myös enemmän tai vähemmän onnistuneesti käynyt läpi erinäisiä kansallisia ja taloudellisia muutoksia. Joten nämä länsimaiset lähteet ovat siirtyneet idemmäs tai muille alueille, joten emme enää voi nojata niihin, vaikka meillä vielä onkin pitkän aikavälin yhteistyöhankkeita joidenkin projektien puitteissa. Näistä esimerkkinä ovat saksalaiset säätiöt, joilla on toimistot täällä tai Saksan sotilaallinen rahasto, tai jokin amerikkalainen säätiö. Mutta nyt me keskitymme enemmänkin moniin kotimaisiin ja EU:n rahoituslähteisiin. Kaksi pääasiallista lahjoittajaa organisaatiolle ovat ihan yleisiä rahoituslähteitä maassamme. Yksi rahoittaja tulee ulkoasiainministeriön kautta. Olemme virallisesti itsenäisiä ulkoasiainministeriöstä, mutta muutama vuosi sitten, siis vuonna 2004, suoritimme loppuun muutosprojektin entisessä Slovakian kansainvälisten opintojen laitoksessa, joka oli ennen ulkoministeriön alla. Ulkoministeriö halusi päästä siitä eroon monenlaisista syistä johtuen. Me ilmoittauduimme muutosprojektiehdotuksinemme ja saimme sen osaksi organisaatiotamme. Tuloksena saimme rahoitusta ainakin yhden vuoden toiminnalle. Painostimme ulkoministeriötä luomaan järjestelmän yleisille avustuksille, jotka tukevat ulkopoliittisten asioiden tutkimusta. Joskus yhä ihmettelen, miten keskustelimme ”Slovakian tarinan” viennistä maihin itäpuolellamme, kun meillä ei ollut todellista infrastruktuuria tukemassa kotimaista tutkimusta näistä kysymyksistä. Mutta tilanne on hiljalleen muuttumassa, joten saamme jonkin verran rahoitusta tuosta ulkoministeriön kokoamasta yleisestä avustuksesta, jota tarjotaan säännöllisesti, nykyään vuosittain. Kokoamme ehdotuksen tutkimusprojekteista; tuotamme tutkimusraportteja, julkaisuja, myös asiantuntijalehtiä, tällä hetkellä kolmea lehteä, joita julkaistaan tutkimuskeskuksessa. Riippuen ulkoministeriön teemoista ja mielenkiinnosta, yritämme tuoda esille ajankohtaisia aiheita ja toimimme itsenäisenä tutkimuskeskuksena, ikäänkuin ulkopolitiikkaamme ajattelevana organisaationa.

Valtasimme myös toisen projektin, jonka alkuunpani hallitus, erityisesti ulkoministeriö. Se on kansallinen konferenssi Euroopan Unionissa –projekti. Ennen kuin liityimme EU:iin, selvästikin osana niinsanottua ”tulevaisuuden Eurooppa” keskustelua, joka aloitettiin pian Nizzan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 2000, samaan aikaan sattui uuden institutionaalisen uudistuksen alkuunpaneminen Lakanissa vuonna 2001 ja konferenssi tulevaisuuden Brysselistä sekä yritys koota EU:n perustuslaki. Samalla me lanseerasimme kotimaassamme projektin, jota kutsuimme nimellä ”Kansallinen konferenssi Slovakian eurooppalaisesta tulevaisuudesta”. Kun kaiken EU-yhteytemme kohokohta oli päästä mukaan Euroopan Unioniin, me myös halusimme herättää suurempaa yleistä keskustelua siitä, minkälaiseen Unioniin Slovakia halusi eräänä päivänä liittyä. Luonnollisesti tämä julkinen keskustelu päättyi EU:n perustuslain laatimiseen, sitten tulimme ulkoministeriöön ja hallituksen puheille ja näytimme, että ongelmamme EU:iin liittyen on ”demokratian pula”, eli miten saamme kansalaiset ja sidosryhmät koko ajan osallistumaan kotimaiseen keskusteluun EU-asioista. Ehdotimme tämän kansallisen konferenssin, jonka tehtävä oli luoda ideoita Slovakian tehtävistä EU:ssa tulevaisuudessa, muuttamista vakinaiseksi keskustelufoorumiksi. Se olisi olennaisesti neuvonantoyksikkö, jossa toimivat parlamentin johtavat jäsenet, mutta myös erilaiset sidosryhmät (tutkijat, akateemikot). Tehtävänä olisi myös reagoida monenlaisiin EU:n komissiosta tuleviin ehdotuksiin tai toimintatapojen kysymyksiin erilaisissa politiikan osa-alueissa. Yksikkö järjestäisi väittelytilaisuuksia ja kokoaisi työryhmissä ehdotuksia edustajillemme Brysselissä sekä ministereillemme. Nyt me siis ylläpidämme tätä kansallista konferenssia yhtenä järjestön suurista projekteista.

Meillä on yksitoista työryhmää, jotka tutkivat eri aloja, kuten maanviljely ja kuljetus, mutta myös ulkopolitiikkaa kuten kotimaan asioitakin. Jokaisella työryhmällä on kaksi puheenjohtajaa, yksi valtionhallinnosta ja toinen ei-valtiolliselta taholta esim. talouden alalta tai jostain muusta sidosryhmästä. Nämä työryhmät tapaavat säännöllisesti ja keskustelevat jatkuvasta EU-agendasta ja yrittävät auttaa muodostamaan Slovakian asemia EU:n tasolta tulevia lainsäädännöllisiä tai suuntausehdotuksia kohtaan. Projekti rahoitetaan julkisista varoista. Osa rahoituksesta tulee hallituksen puolesta, mutta olemme myös onnistuneet saamaan avustuksia yrityksiltä, jotka osallistuvat kansalliseen konferenssiin. Jotkut lahjoittajista tukevat meitä taloudellisesti tuloksena tästä projektista, kun yritämme tuoda yhteen erilaisia sidosryhmiä. Se, mitä yritämme tehdä, on saada tämä keskustelu EU:sta olemaan osa suurempaa demokratia-keskustelua pitääksemme yllä innostusta ja kokonaisvaltaista positiivista tunnetta EU-jäsenyydestä ja suurista odotuksista, jotka ovat vallinneet Slovakiassa jo vuosia. Minusta näyttää siltä, että paljon tuosta innostuksesta on kadonnut vuoden 2004 liittymisen jälkeen, joten tämä on yksi pienistä panoksistamme sen puolesta. Se myös tuo rahoituksen organisaatiollemme täällä.

Haimme myös monenlaista EU-tukea; Euroopan sosiaalisesta rahastosta, ja isompia projekteja EU-tasolta, mutta emme ole olleet oikein onnistuneet. Meillä on joitain pieniä hankkeita Euroopan parlamentin ja komission osaston kanssa täällä, mutta saadaksemme suurempaa apurahaa Brysselistä, meidän on vielä tehtävä työtä sen eteen. Tämä olisi ehdottomasti yksi tapa ylläpitää järjestöämme tulevaisuudessa. Tosin EU-tuen hakeminen aina pitkähkö prosessi, ja sen käyttäminen on lähes aina todella vaikea tehtävä, koska on myötäiltävä kaikkia kriteeristöjä. Halutun tutkimuksen toteutus ei ehkä ole niin yksinkertaista, enkä tiedä olemmeko valmiita tähän. Luonnollisesti haluamme rahoitusta, mutta haluamme sellaista, joka olisi melko helposti saatavilla ja käytettävissä.

En ole erityinen turvallisuusasiantuntija, kun kysymyksessä on Nato, mutta monenlaisille tahoille se on tärkeää, erityisesti poliittiselle ”eliitille”, joka otti vallan 1998 parlamenttivaalien jälkeen. Se oli eräänlainen rajakohta. Tosin vuodesta 1993 meillä on aina ollut hallitus, joka julisti EU:n ja Naton olevan kaksi ulkopolitiikan avainprioriteettia, erityisesti pääministeri Mečiarin johtaman koalitiohallituksen aikana vuosina 1994-1998. Osa tästä koalitiohallituksesta oli Slovakian nationalisteja ja erikoisen Niels-Stalinistinen työväenpuolueen jäseniä. Nämä kaksi puoluetta avoimesti vastustivat Slovakian liittymistä Natoon, mutta nuo julistukset eivät olleet kovin uskottavia partnereille Slovakian ulkopuolella ja itse asiassa hallitus ei monia ehdotuksia todellisesti kannattanut, mutta ennemminkin jätti huomiotta EU- ja Nato-jäsenyyden. Vuodesta 1998, Slovakian suuri missio on ollut ”mennään EU:iin ja Natoon niin nopeasti kuin mahdollista”, yritetään päästä mukaan Natoon, eikä jäädä liian paljon jälkeen keski-Eurooppalaisia naapureitamme. Puola, Unkari ja Tsekin tasavalta liittyivät Natoon keväällä 1999, pari viikkoa ennen Naton operaatioita Jugoslaviassa ja Kosovossa. EU:ta koskeva päämäärä oli päästä samalle tasolle naapurien kanssa ja yrittää liittyä yhdessä naapurimaiden kanssa. Slovakialle ja muille naapurimaille olisi etua tästä, sillä EU näyttäisi erikoiselta, jos jokin keskieurooppalaisista maista olisi jätetty unionin ulkopuolelle. Se myös nostaisi esiin joitain käytännön ongelmia, kuten Schengen-sopimuksen laajentaminen tai jopa tulliunionin säilyttäminen Tsekin ja Slovakian välillä.

Eliitti ajatteli Naton olevan samansuuntainen prosessi kuin EU:iin liittyminen. Mielenkiintoinen asia oli yleisö, joka oli aina ollut EU:iin liittymisen puolella, kannatus vaihteli 60-75% välillä, joten selvä enemmistö kannatti. (Slovakiassa oli suhteellisen alhainen osallistuminen EU-jäsenyyden kansanäänestyksessä toukokuussa 2003, kun noin 52% äänioikeutetuista äänestivät vahvan ”kyllä” äänen puolesta: 93% äänestäjistä kannattivat Slovakian liittymistä EU:iin. Vain 6% vastusti.) EU ei koskaan ollut kansan ongelma, mutta Nato oli suuri keskustelunaihe. Esimerkiksi Kosovon kriisin aikaan Naton kannatus laski alas noin 30-35%:iin. Sosiologit ovat tarjonneet monenlaisia syitä, miksi näin kävi. 1990-luvun alkupuolella joillain Slovakian poliitikoilla, erityisesti pääministeri Mečiarilla oli näkemys, että me teemme Slovakiasta ”toisen Sveitsin”. Meillä oli kaikki mitä tarvitsisimme ollaksemme yhtä rikkaita kuin sveitsiläiset. Olisimme myös neutraaleja. Suosittu ajatus siihen aikaan oli ”silta lännen ja idän välissä”. Kuitenkaan hän ei huomioinut, että itä-länsi jaottelu ei ollut enää voimassa, kylmä sota oli loppunut, joten kukaan ei tarvitsisi siltaa nyt. Jokainen voi lentää Slovakian yli Moskovaan tai Kiovaan tai mihin tahansa. Idea sillasta oli hyvin pitkälti juurtunut kylmän sodan ajatteluun, mutta sota oli ohi, joten ajatus ei ollut ajankohtainen, mutta varmasti se säilyi ihmisten mielissä. Muita syitä oli varsinkin yleisen informaation puute siitä, mitä Nato oikeasti tekee ja miksi me sitä tarvitsemme - tämä aiheutti syvän juovan eliitin keskuuteen. Me näimme Naton ensisijaisesti turvallisuusankkurina, katsoimme 5. artiklaan ja totesimme, että tarvitsemme jotain, johon tarttua pienenä maana, saadaksemme turvallisuustakuun historiallisesti hyvin epävakaisella alueella keski-Euroopassa. EU ei tarjonnut turvatakuuta, ei etenkään 1990-luvulla, mutta on nykyään muuttumassa enemmän turvallisuus-orientoituneeksi organisaatioksi. Kuitenkaan EU:lla ei ole mitään sellaista kuin Washingtonin sopimuksen 5. artikla, johon Nato perustuu. Mielestäni kannatuksen puutteen syy oli yleinen informaation puute, joka syntyi niistä laajalle levinneistä ja vallitsevista ajatuksista yleisössä 1990-luvulla.

Yksi aloite, jonka hallitus teki ja johon mekin osallistuimme, oli yleisölle avoin väittelytilaisuus aiheesta ”miksi tarvitsemme Natoa?” Tilaisuuteen sijoitettiin paljon ja tehtiin sosiologisia tutkimuksia siitä, minkälaisia ryhmiä pitäisi lähestyä (armeijaa, amerikkalaisia, alueita jotka olivat Nato-vastaisia, erityisesti maaseutua, myös eri ikäluokkia ja sukupuolia, erilaisia asenteita omaavia). Se oli hyvin kohdistettu kampanja, joka perusteellisesti selitti miksi tarvitsemme Natoa ja miksi Nato tekisi meistä ensinnäkin turvallisemman ja toiseksi tekisi turvallisuudestamme edullisempaa. Joten Nato oli todellakin ongelmallisempi kysymys kansalle ja mielestäni yksi suurimpia käännekohtia oli hyväksyntä ja julkinen kannanotto entisen pääministeri Vladimír Mečiarin puolueelta, joka täydesti kannatti Slovakian liittymistä Natoon. Puolue teki julistuksen kymmenestä avainasemassa olevasta ulkopoliittisesta asiasta, jotka otettiin parlamentin toteutukseen vuonna 2001. Se oli ensimmäinen kerta, kun EU:iin ja Natoon liittyminen kulkivat käsi kädessä. Oli järkevää liittyä molempiin organisaatioihin, koska ne ovat meille saman kolikon eri puolia; ensinnäkin pitkän aikavälin poliittisen tasapainon ja hyvinvoinnin turvaaminen, sekä toisaalta valtion turvallisuus.

Nyt täytyy myöntää, että Nato on muuttunut. Vuonna 2004 liityimme jossain määrin erilaiseen Natoon kuin mitä näimme 1990-luvulla, mutta meillä on vieläkin 5. artiklan takuu. Slovakian asema Irakiin nähden oli melko selvä: me kuljimme Yhdysvaltain linjoja poliittisesti, mutta emme lähettäneet sotilaita taistelemaan. Myöhemmin lähetimme osaston, joka on yhä Irakissa, noin 103 sotilasta, joiden tehtävä on haravoida miinoja. Tällä hetkellä he eivät tee juuri mitään Irakissa turvattoman tilanteen vuoksi; miinoja voidaan poistaa vain sillä varmuudella, ettei heitä ammuta. Mutta he ovat yhä siellä. Mielestäni Irak ei jakanut mielipiteitä yhtä paljon kuin Naton jäsenyys. Oli enemmänkin kysymys siitä, minkälaisen suhteen haluamme pitää Yhdysvaltoihin. On selvää, että Slovakialle Yhdysvallat on tärkeä strateginen partneri erityisesti turvallisuussyistä. Tämä nousee monista syistä, mutta mielestäni keskieurooppalainen kokemus on erityisen tärkeä syy: esimerkiksi 1930-luvulla länsimaat eivät osoittautuneet kovin luotettaviksi partnereiksi, kun oli kyseessä natsi-Saksan kohtaaminen. On siis luonnollista, että erityisesti eliitti etsii erilaista ankkuria turvallisuusmielessä. Tämä ei tarkoita, että seuraamme Yhdysvaltoja kaikessa. Slovakialle sopivin tilanne olisi ollut, että EU olisi ottanut Irakin kriisiin nähden yhden aseman. Ongelma oli, että EU:n suuret valtiot olivat jakaantuneet, Ranskalla ja Saksalla oli erilainen näkemys kuin Britannialla, Espanjalla ja Italialla. Koska ei ollut EU:n yhteistä näkemystä, Slovakia päätti ottaa oman asemansa ja poliittisesti linjautua Bushin hallinnon kanssa tuohon aikaan.

Viségrad-ryhmä perustettiin varhaisella 1990-luvulla. Aluksi, ennen Tsekkoslovakian jakautumista puhuttiin ”Viségrad Three” –ryhmästä, ja nykyään neljään Viségrad-ryhmän jäseneen kuuluvat lisäksi Unkari ja Puola. Nämä valtiot tuotiin yhteen entisten toisinajattelevien eliittien toimesta, jotka ottivat vallan Tsekkoslovakiassa, Puolassa ja Unkarissa 1989-luvulla. Se perustui kahden ensisijaisen yhteistyösopimuksen ympärille näiden maiden kesken. Ensimmäinen sopimus oli neuvostoarmeijan nopea karkottaminen entisten itäblokin kommunististen maiden alueilta ja perusteellinen neuvostokeskityksen poistaminen joka suhteessa, sisältäen Varsovan sopimusorganisaation, joka purettiin virallisesti Prahassa. Toinen idea tässä yhteistyössä oli yhteistyö euro-atlanttilaisessa yhdentymisessä, eli toimimme yhdessä Viségradin puitteissa päästäksemme Euroopan Unioniin ja Natoon niin pian kuin mahdollista ja jos mahdollista, yhtäaikaa. Viségrad-yhteistyöllä oli kaksi suurta pääasiallista kohokohtaa. Vuoteen 1993 tai 1994 asti entiset toisinajattelevat eliitit olivat vielä vallassa ja ihmiset tunsivat toisensa. Sitten kaikki alkoi hajota 1990-luvun puolivälissä. Joitain pääasiallisia syitä olivat sisäpoliittiset linjaukset, jotka muuttuivat näissä neljässä maassa. Esimerkiksi Tsekin tasavallan entinen pääministeri ja nykyinen presidentti Václav Klaus lietsoi ajatusta, että Tsekki oli kaikista edistynein ja voisi edetä Natoon ja EU:iin nopeammin kuin naapurinsa. Joten hänen ideansa oli ”tehdään tämä yksin”. Hän myös antoi paljon suuremman painoarvon kansalliselle suvereeniudelle, eikä nähnyt yhteistyön tärkeyttä, lukuunottamatta ehkä taloudelliselta näkökulmalta, muttei poliittisen yhteistyön arvoa 1990-luvun alkupuolella. Presidentti Clinton vieraili Prahassa 1994 ja virallisesti ilmoitti Naton laajentuvan entisiin kommunistisiin maihin, eli jos kriteerit täytetään, voidaan uudet maat liittää. Tuossa tilaisuudessa Václav Klaus kieltäytyi yhteisestä tapaamisesta muiden Viségrad-maiden johtajien kanssa, mutta vaati neljä erillistä tapaamista Clintonin kanssa. Clintonin täytyi tavata erikseen Walesa, Klaus, Slovakian presidentti Kowáčs ja Unkarin johtajat. Tietenkin se vei paljon kauemman aikaa ja oli monella tapaa melko järjetöntä, kun ajatellaan Viségradin perusmissiota eli yhteistyötä. Tietenkin Slovakia oli toinen elementti, joka johti Viségradin yhteistyön surkastumiseen Mečiarin hallituksen takia ja asteittaisen kansainvälistymisen, jonka se koki tuona ajanjaksona (erityisesti 1990-luvun loppupuolella).

Toinen suuri muutos Viségrad-yhteistyössä tapahtui Slovakian poliittisen muutoksen jälkeen ja myös Klausin politiikasta poisjäämisen jälkeen Tsekissä vuonna 1998. Sen jälkeen suuri raison d’étre Viségrad-ryhmä alkoi kannustaa Slovakiaa ottamaan muita maita kiinni matkalla Euroopan Unioniin, koska se ei ollut ainoastaan taloudellisessa ja käytännöllisessä mielessä hyödyllistä, vaan myös poliittisesti erittäin järkevää. Joten puolalaiset, tsekit ja unkarilaiset auttoivat todella Slovakian yrityksessä saavuttaa muita ja onnistuimmekin liittymään EU:iin samaan aikaan 1.5.2004.

Mutta jälleen kerran vuosina 2000-2002 ongelma tuli esille, ja tämä osoittaa Viségrad-yhteistyön rajoitteet maiden sisäpolitiikassa (painoarvo suvereeniudessa tai omassa erityisyydessä). ”Me tsekit olemme parempia kuin slovakialaiset tai me puolalaiset olemme suurempia kuin te muut joten voimme tehdä sen itse”, eikä tällaiseen tyyliin saada mitään aikaan. 1990-luvun tapahtumat osoittivat rajat yksin tekemiselle: jos on kyseessä pieni tai keskisuuri valtio keskellä Eurooppaa, se tarvitsee kumppaneita, että saataisiin läpi minkälaisia ideoita tahansa. Tämän vuosisadan alusta toinen esimerkki siitä, miksi Viségrad ei toiminut, oli historia, jolla oli suuri rooli. Erityisesti siihen vaikutti Puolassa toisen maailman sodan aikana tapahtunut syntyperäisten saksalaisten ja unkarilaisten häätö. Tästä myös tuli suurempi eurooppalainen ongelmakohta ennen maiden liittymistä Euroopan Unioniin. Se jakoi erityisesti Unkarin, ja toisaalta Puolan, Tsekin ja Slovakian. Tuo aikakausi oli näissä maissa poliittisesti ja laillisesti sulkeutunut, vaikka symbolisesti oli suuri tarve puhua näistä epäoikeudenmukaisuuksista. Oli tarve avata keskustelu ja erityisesti unkarilaiset olivat siinä aloitteellisia pääministeri Viktor Orbánin johdolla (nykyinen Unkarin opposition johtaja). Joten historia myös asetti suuria rajoitteita käytännön yhteistyölle; pääministeri yksinkertaisesti ei suostunut puhumaan, koska ei voitu keskustella käytännön agendoista, jos väheksytään yhteistyötä, jolla tuodaan tällaisia poliittisia kysymyksiä keskusteluareenalle. Joissain tapauksissa olisi parempi tuoda esille historioitsijoita ja asiantuntijoita kuin poliitikkoja, jotka kyllä osaavat käyttää hyväksi näitä asioita, mutta eivät usein ole kykeneviä luomaan yhteistoiminnallista ympäristöä.

Vuonna 2004 Viségrad-ryhmä julisti, että haluamme toimia yhdessä Euroopan Unionin sisällä. Haluamme myös yhteisvoimin viedä menestystämme itäisille ja eteläisille naapureillemme. Mutta suoraan sanoen vuosina 2004-2006 tulokset ovat olleet monenkirjavia: asemamme vaihtelevat erilaisissa strategisissa kysymyksissä Euroopan Unionin sisällä, oli se EU:n perustuslaki, EU:n budjetti tai kysymykset EU:n laajentumisesta, erityisesti ketä meidän tulisi kannattaa. Hyvä esimerkki tästä on Kroatia, kun puolalaiset olivat paljon epävarmempia kuin slovakialaiset ja unkarilaiset kannattamaan Kroatiaa Unioniin liittymiskeskustelun aloittamisessa. Strategisissa kysymyksissä neljä Viségradin valtiota eivät oikein pystyneet löytämään yhteistä mielipidettä tai linjaa, joten koalitiot EU:ssa yleensä menivät Viségradin ohitse. Mutta on yksi esimerkki, viimeisin EU:n budjetti, jossa Viségrad-valtiot pystyivät olemaan samaa mieltä yhdestä asiasta: me haluamme avustuksen, tarvitsemme sitä – tämä oli suuri asia, koska ilman avustusta emme pysty suunnittelemaan emmekä saamaan rahoitusta, jonka tarvitsemme rakentaaksemme infrastruktuurin ja toteuttaaksemme monia huomattavia projekteja. Mutta jako ilmeni myös siinä, kuinka pitkälle olimme valmiit vaatimaan saadaksemme ylimääräiset miljoonat meille. Erityisesti Puola oli hyvin hankala partneri, varsinkin vaalien jälkeen. Joten jälleen Viségrad-ryhmittymä hajosi. Voisi väittää että slovakialaiset olivat liian suostuvaisia: Slovakia oli valmis hyväksymään melkein minkä tahansa sopimuksen. Päämäärä oli vain saada avustus vuosille 2007-2013. Mutta ei ole moniakaan asioita, joissa löytäisimme saman sävelen Euroopan Unionissa.

Viségrad-ryhmittymä palvelee tällä hetkellä kahta tarkoitusta: se on neuvoa-antava foorumi diplomaattien työryhmistä poliitikkoihin ja pääministeriin saakka. Nämä neuvottelut ovat yleensä vain lounas- tai päivällistapaamisia. (En tiedä onko tämä paras tapa käyttää verorahoja, mutta jos ei ole agendaa, miksi tavata? Mielestäni tämä on oikeutettu huolenaihe.) Mutta joskus Viségrad-ryhmittymästä on hyötyä, kun kutsutaan ulkopuolisia vierailijoita, esimerkiksi entisen Ukrainan pääministerin Yuliya Tymoshenkon. Viségrad voi siis toimia ikäänkuin magneettina, hyödyllisenä foorumina maille, jotka ovat EU:n ulkopuolella - yhtäkkiä Viségrad onkin houkutteleva, koska se on Euroopan Unionin sisällä. Tämä on yksi hyöty. Toisekseen, olemme luoneet yhdenmukaisen institutionaalisen mekanismin, joka sitouttaa Viségrad-valtioita. Tämä on nk. kansainvälinen Viségrad-rahasto. Se on samantapainen kuin pohjoismaisen neuvoston yhteinen rahasto. Myös Benelux-mailla on yhteinen ohjelma, joka rahoittaa yhteisiä projekteja. Me loimme kansainvälisen Viségrad-rahaston, joka oli aluksi hyvin vaatimaton, mutta on kasvanut ja nykyään avustaa yhteisiä projekteja Viségrad-maiden sisällä. Projektit keskittyvät kulttuuriin ja urheiluun, mutta myös tutkimukseen ja koulutukseen: rahastosta jaetaan stipendejä ja apurahoja, jotka tukevat opiskelijoiden vaihtoa Viségrad-maiden alueella. Mutta tärkein ja viimeisin hanke on näiden rahastojen suuntaaminen opiskelijoille Ukrainassa, Moldovassa, Valko-Venäjällä, että he tulisivat opiskelemaan Viségrad-maihin. Joten meillä on olemassa pieni ulkopoliittinen työkalu, joka yhdistää, kun jaamme apurahoja ja kannustamme opiskelijoita erityisesti itäisistä naapurimaista tulemaan Viségrad-maihin.

Yksi laajemman eurooppalaisen yhteistyön ilmentymiä oli ”samanmielisten maiden” yhdentymä konferenssin aikaan, kun 16 maata keskusteltivat tulevaisuuden EU:n institutionaalisesta muodosta. Silloin erityisesti pohjoismaat ja uudet jäsenvaltiot (Viségrad mukaanlukien), kokoontuivat yhteen ja vastustivat joitain ehdotuksia, joita suuremmat jäsenvaltiot esittivät tulevaisuuden Euroopan komission rakenteesta ja EU:n presidentistä. Oli siis aikoja, jolloin tehtiin yhteistyötä. Toinen esimerkki suuresta strategisesta kysymyksestä on pohjoismaiden aloite sekä Viségradin aloite kannattaa EU:n laajentumista.

Mielestäni Itävallalla oli oma näkemyksensä strategisen yhteistyön aloittamisesta, erityisesti EU:n sanktioiden jälkeen, kun Haider pääsi Itävallan hallitukseen. He halusivat luoda vaihtoehtoisen ja suuremman foorumin. Siihen aikaan itävaltalaiset ymmärsivät, että he tarvitsevat yhteistyökumppaneita EU:ssa ja tunsivat olevansa eristettyjä. He tulivat siihen tulokseen, että yhteistyö keski-Euroopassa olisi luonnollista heille monessa suhteessa. On kuitenkin monia kysymyksiä, joissa Itävalta ja Viségradin valtiot eivät pysty olemaan yhtä mieltä, erityisesti yhtenäisten markkinoiden muutosprojektin loppuunsaattamisen aikana. Työvoiman vapaa liikkuvuus on suuri ongelma Itävallan ja Viségradin maiden kesken. Eli on asioita, joissa olemme yhtä mieltä, ja toisia, joissa emme ole. Nyt Itävallalla on EU:n puheenjohtajakausi, ja on hyvä, että keskustelemme asioista. Yleensä keskustelujen asetelma on Viségrad-ryhmä Itävallan ja Slovenian kanssa, ja tämä toteutuu useilla työryhmätasoilla. Epävirallinen yhteistyö onnistuu erityisesti neuvoa-antavana keskustelufoorumina, vaikka suuria päätöksiä ei tehdäkään. Keskustelu on enemmänkin tiedon jakamista, mikä on myös ajoittain hyödyllistä.