opetus, alkukirjain, alkukoti, alkuperä, aloite, antautua, arvostus, asemies, asetelma, asiakirja ja monet muut.

Kaikkea ei kansa hyväksynyt. Historia on tuttu sana, mutta tarinamus ei sopinut kieleemme. Emme puhu varataivaasta vaan sateenvarjosta. Sanomme jostakin syystä mieluummin töyhtötiainen kuin hauskalta kuullostava tupsutiitinen. Miksi valitsimme sanan varpunen, emmekä Lönnrotin ehdottamaa sanaa ölkyinen? Jos olisimme valinneet toisin, talitiainen voisi olla talijussi tai titi. Kuka tuntisikaan sanojen vakiintumisen salat? Näinhän yhä on. Jos joku on sikahumalassa, tiedämme heti mistä on kyse. Mutta jos joku on sikakaunis, niin onko se enää muiden kuin nuorisomme mielestä todella kaunis? Entä sikamakee, onko se suolaista vai makeaa vai molempia yhtä aikaa?

Ei Lönnrot olisi esikuvamme ellei hän olisi osunut kansan perusolemukseen. Meissä elävä syvä vastakohtaisuus (paradoksi), sisäinen varmuus ja pakkomielle pakottavat laulamaan väliin vaikkapa virsiä, niitäkin Lönnrot sepitti. Mutta heti kohta meidän on tunnustettava epävarmuutemme, huolemme riittämättömyydestämme. Mutta tässäkai ollaankin suomalaisuuden ytimessä,kykymme tunnustaa myös tappiomme, niin Salt Lake Cityn kiekkokaukalossa kuin arjessakin. Meidät tunnetaan parhaiten siitä, että haluamme aina avata tietä korpeen, suureen ja tuntemattomaan, mutta ei ikinä mahdottomaan. Sillä mikä meille voisi olla mahdotonta?

Veli-Matti Hynninen