Kolumni 10.11.1999

Ihmettelyä valojen sillalla

Matka valojen sillalle käy kaamoksen kautta. Tälle tielle astutaan joskus arkaillen, mutta ei ikinä suotta. Tie rikkaaseen köyhyyteen johtaa usein valoisan pimeyden kautta. Tarvitaan vain nämä kaksi: silta pyhäinpäivästä adventtiin, ja silta adventista jouluun. Nämä sillat on valaistu elävillä kynttilöillä. Ne muodostavat kauniin kaaren, joka täyttyy kasvavasta valosta. Valonjuhla kajastaa horisontissa.

Koulutoverini Heikki Teirmaa kertoi minulle kerran miten hän lääkärinammatissaan on ruvennut määräämään ihmisille lääkkeeksi yksinäisiä kävelyretkiä. Määrättynä hetkenä päivästä on lähdettävä yksin ulos, kuljettava lääkärin määräämä reitti säännöllisesti, mutta luontevasti – aivan hiljaa. On tyhjennyttävä, jotta syntuisi uutta tilaa ja jotta se täytyyisi uudella, jännittävällä.

Puhuminenhan on syvimmältään vain tapamme osoittaa joutilaisuuttamme, kieli on pelkkää runoutta, mutta hiljaisuus puhuu aina. Siksi kai todellinen elämä usein avautuukin puhetta enemmän hiljaisuudesta. Kaikki luontevuus paljastaa, että lopulta vain hiljaisuus on vaikuttavaa.

Lääkäriystäväni perusteli reseptiään sillä, että jokainen ihminen tarvitsee liikunnan , ravinnon ja kaiken muun tarpeellisen lisäksi aina myös yksinoloa. Olisi hyvä joka päivä sulkeutua vaikkapa vain hetkeksi omaan suosioonsa ja ajatella elämänkulkuaan kaikessa rauhassa. Yksinkävelyssä yhdistyvät nämä molemmat: hiljaisuus ja liike sulavat kuin saumattomaksi tunikaksi.

Tämä yksinkertainen resepti nousi mieleeni, kun tein omaa pientä iltakävelyäni marraskuun syvenevässä pimeässä, tihenevän tihkun ääni askeleissa. Takana ihana hellekesä, käsillä ihmeteltävän lämpöinen syksy. Miten rikkaita olemmekaan kun meillä ovat nämä vaihtelevat vuodenajat, ajattelin. Kaamoksessa meitä ympäröivä pimeys on kuin viitta, jonka kietaisemme ympärillemme tottuneesti ja turvallisesti. Nyt talvi saa tulla. Välillä raikasta tuulta, kirpeää pakkasta, satava ensilumi, lähestyvän adventin kajastava valonsäde.

Pimeä syksy saa olemuksensa vastaisesti olla joskus myös kevyt, kuljemmehan kohti valoa. Tämä syksy on erilainen, utuisen keveä ja hauras. Raikaskin se on ollut, sillä valoa kohti kuljettaessa myös ajatukset kirkastuvat, elämä ei koskaan hylkää rakastajaansa.

Isse Karsten – Helsingissä jälleen avatun Valon voimat-kaupunkitapahtuman isä - kertoi miten pääkaupungin valaisemisidea syntyi. Helsingille, kulttuuripääkaupungille piti näet miettiä uutta ilmettä. Englantilaiset kulttuurialan konsultit kutsuttiin paikalle ideoimaan uutta kulttuurikaupunkistrategiaa. No., he siitä kohta kysymään, että oletteko huomanneet miten pimeää teillä täällä Suomessa on? Jos minne, niin tänne sopisi tuottaa valoa.

Näin nämä brittikonsultit onnistuivat vetämään oikeasta narusta ja saivat Isse Karstenin syttymään ja niin Helsingissä toteutetaan viisikymmentä erilaista projektia, jotka täyttyvät valosta, tulesta, äänestä ja sirkuksesta. Helsingin kasvoille leviää uutta, ystävällistä pilkettä. Kaupunkilaisille annetaan nyt VALOhoitoa.. Puistoihin, kujille, toreille, rantamille ja laitoksille tuotetaan uutta hohtoa, teoksia, joilla katkaistaan kaamosta ja luodaan valoisaa puitetta, tunnelmaa. Valon voimalla valetaan kulttuurikaupungille uudet kasvot.

Matka rikkaaseen köyhtyyen, valoisaan pimeyteen kysyy kekseliäisyyttä ja intoa. Valossa on jotakin jumalallista, välitöntä kokemista, enemmän kuin vain heijastusta. Raamatun luomiskertomuksen mukaan valon ja pimeuyden erottaminen toisistaan oli Jumalan ensimmäinen teko hänen luomassaan maailmassa. Ja Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä. Jumala erotti valon pimeydestä, ja hän nimitti valon päiväksi, ja pimeyden hän nimitti yöksi.

Kuljemme valoa päin. Muistathan sytyttää kynttilän.

Veli-Matti Hynninen