Radiopakina 140601

Kuka vierittää Sisyfoksen kiven?

Sisyfos

Tuomas Anhava tokaisi kerran, että "kesä on kuin märkä sukka." Ei märkää sukkaa tee heti mieli vetäistä jalkaan kuivaamatta. Vaikka paljasjaloinkin on väliin hyvä kulkea, sukka kuitenkin on tarpeen. Eli on niitä sateisia kesänalkuja ennenkin ollut, eikä kesässäkään – uskokaa pois – tärkeintä ole sää. Säätä tärkeämpää on näet se, millä mielellä elämään asennoidumme ja siitä nautimme. Tuleeko hyvä kesä, sekin on enemmän itsestä, kuin säästä kiinni.

Tähän kesän alkuun sukelsi jälleen tuttu mies Tanskasta, joka aika ajoin nousee kiinnostavaksi puheenaiheeksi Suomessa. Tai ei oikeastaan hän, vaan hänen omaperäiset ajatuksensa eivät jätä suomalaisia kesänviettäjiä rauhaan. Hän on Soren Kierkegaard, naurun ja intohimon älykkö, kuten Tarmo Kunnas hänet Hesarin kulttuurisivulla otsikoi. Kunnas esittelee siinä kahden Kierkegaard-tutkijan Torsti Lehtisen ja Olli Mäkisen suomentamat kirjat Pelko ja vavistus sekä Toisto.

Kierkegaard etsii täyteläistä ja syvää elämää. Kierkegaard on yhden miehen herätysliike, joka kutsuu hyppäämään järjen yli uskoon. Usko on sitä, että uskaltaa elää. Vaikka sukka on märkä ja ja meille tuttu olemassaolon ahdistus hirmuinen, elämässä on sittenkin makua. Onneksi on ahdistusta, se tietää onnea. Elämä ilman ahdistusta on köyhää, ilotonta - kylmä kuin takatalvi. Ja kuitenkin elämä on yhtä kesää, kärsimystä, intohimoa, iloa ja syvää janoa. Vasta ahdistuksen läpi kulkeva sielunjano ajaa ihmisen vastakkain itsensä ja Jumalansa kanssa. Vasta siitä avautuu olemassaolon salaisuus. Kierkegaardia ei suotta pidetä eksistentialistien kantaisänä.

Kierkegaardin mukaan aito olemassaolo (eksistenssi) voi nojata vain jatkuvaan tietoisuuteen äärettömyydestä, ikuisuudesta, kärsimyksen salaisuudesta ja elämän mielettömyydestä (absurdiudesta). "Olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut", määrittelee Kierkegaard omaa elämäänsä. Vasta ahdistuksesta syttyy aito intohimo, jumalallinen kaipaus, jota ilman ihminen hukkaa elämänsä.

Ahdistus ja kaipaus ovat siis elämän avaimia. Erotiikka, läheisyyden kaipaus näyttäisi tämän mukaan olevan syvimmältään jumalkaipuuta. Vai olisiko se nähtävä freudilaisittain toisinpäin? Kun omat rakkautemme niin tiehään karahtavat kiville, tuleeko Jumalastakin enemmän vain turhautuneiden rakkauskokemustemme korvike? Kierkegaard patistaa ihmistä ratkaisemaan ahdistuksensa, oman kaipauksensa ja intohimonsa poroporvarillista menestystarinaa syvemmällä tasolla. Olisiko siis köyhää jäädä harmonioidensa ja elintasotoiveittensa vangiksi?

Kierkegaardin suosittama ahdistus voi ajaa ahtaalle, mutta sitä kautta hyvin avaralle uusiin ulottuvuuksiin. Ahdistus innoittaa luomaan kaunista, kirjoittamaan, puhumaan, laulamaan, säveltämään, muovailemaan ja maalaamaan. Ilman ahdistusta emme osaisi kulkea metsissämme, soudella järvillämme, kahlata korpiamme. Kierkegaardilla ahdistus on luovuuden lähde, korvaamaton voimavara, hengissä pitäjä. Märkä sukka on usein kuivaa kutittavampi, mutta varmasti antoisampi.

Kerroin saarnassani Sisyfoksesta, absuredista sankarista, jonka kohtalona oli työntää suurta kivenjärkälettä vuorenhuipulle. Aina hirmuisen yrittämisen jälkeen, kun hän onnistui saamaan kiven huipulle, se välittömästi vieri alas. Sisyfoksesta tuli turhan ja toivottoman työn symboli. Mutta hän pysyi hengissä täyttäessään tehtäväänsä. Kivetön Sisyfos olisi surekaakin surkeampi näky. Ilman jumalallista apua ei hänen – eikä kenenkään – onnistu pysäyttää kiven vierimistä.

Kierkegaardilainen taivallus on kuin Sisyfoksen kivenpyöritys. Ei ahdistusta eikä epätoivoakaan pidä paeta. Kierkegaard nimittää epätoivoa suorastaan elämän pääruoaksi, vasta sitä nauttimalla syntyy luova, suopea ja elämää ymmärtävä asenne. Antaa siis kesän kastella sukat, eikä olisi pahitteeksi kastua vähän reilumminkin.

Sataa tai paistaa, atoisia kesäpäiviä!

Veli-Matti Hynninen