Papin puntari 160999<\/p>\n\n\n\n
Syksy tulee suoraan p\u00e4in. ”Siell\u00e4 kuihtuu ne ruusu rukat, mutta nousee ne murhekukat, i\u00e4ksi ihmisen mieleen.” Eino Leinon alakuloiset viillot kelpaavat hyv\u00e4stiksi t\u00e4lle syd\u00e4nl\u00e4mp\u00f6iselle kes\u00e4lle, joka nyt \u2013 kaikesta huolimatta \u2013 on lopulta pakko laskea menem\u00e4\u00e4n. Harvoin olen syksyyn liitt\u00e4nyt niin paljon alakuloista, helposti avautuvaa mutta vastahahoisesti luovutettavaa ik\u00e4v\u00e4\u00e4 kuin n\u00e4ihin p\u00e4iviin. El\u00e4m\u00e4parka!<\/p>\n\n\n\n
Se aika on ohi. Niin kuin moni aika on ohi. Eino Leino panee Mihail Lermontovin lausumaan: Menneest\u00e4 ei j\u00e4lke\u00e4k\u00e4\u00e4n j\u00e4\u00e4. Silti, silti j\u00e4\u00e4. T\u00e4h\u00e4n ihmisel\u00e4m\u00e4n muiston \u00e4\u00e4rell\u00e4 on tarrauduttava. Ei mik\u00e4\u00e4n mennyt sittenk\u00e4\u00e4n mene menojaan vaan se j\u00e4\u00e4 voimaan. Jokainen yst\u00e4v\u00e4llinen sana, rakkauden teko, k\u00e4denojennus ja hymy j\u00e4\u00e4 pysyv\u00e4sti voimaan. Vaikka me vuorollamme v\u00e4istymme toistemme el\u00e4m\u00e4st\u00e4, el\u00e4m\u00e4 j\u00e4\u00e4, se on ikuinen, se mit\u00e4 toisillemme merkitsemme, se j\u00e4\u00e4 voimaan. Rakkaus on voimavara, joka kantaa l\u00e4pi el\u00e4m\u00e4n. Paras tapa ennustaa tulevaisuutta, on luoda sit\u00e4 itse. Rahan ja muun katoavan sijasta pit\u00e4isi investoida rakkauteen. Sen voima kantaa ikuisuuksiin. Kaikki j\u00e4\u00e4 voimaan.<\/p>\n\n\n\n
No, kuulen jo jonkun kysyv\u00e4n: j\u00e4\u00e4k\u00f6 voimaan my\u00f6s el\u00e4m\u00e4n traaginen, raskas puoli? On ilo sek\u00e4 tuska matalaa ja usein katalaa. Pit\u00e4\u00e4k\u00f6 kuormaa kantaa loputtomiin? El\u00e4m\u00e4n syv\u00e4 salaisuus avautuu vastakohdastaan, siit\u00e4 ett\u00e4 Jumala yll\u00e4tt\u00e4\u00e4 meid\u00e4t pukeutumalla vastakohtaansa. El\u00e4m\u00e4n merkitykset syntyv\u00e4t vasta konflikteissa: el\u00e4m\u00e4 ei avaudu harmoniasta, siloisuudesta, tasaisuudesta vaan – niiden vastakohdista. Vasta repe\u00e4m\u00e4, s\u00e4r\u00f6, kriisi tai tragedia paljastaa el\u00e4m\u00e4n kasvot. Minun on pit\u00e4nyt usein toistaa sit\u00e4 tuttua lausetta, ett\u00e4 el\u00e4m\u00e4 avautuu vasta kraattereistaan.<\/p>\n\n\n\n
Syvimp\u00e4n\u00e4 soi \u00e4\u00e4ret\u00f6n itse. Silloin kun puite, kehys tai jokin muu ulkonainen alkaa alkaa hallita el\u00e4m\u00e4\u00e4, tuloksena on pettymys, onttous. Jos ihminen luovuttaa hallinnan el\u00e4m\u00e4st\u00e4\u00e4n jollekin pinnalliselle, muodolliselle tai ep\u00e4olennaiselle, katoaa el\u00e4m\u00e4n mieli, sen syke ja into. Mediamaailma k\u00e4rsii samasta onttoudesta. Kun informaatiotulva aikansa turruttaa, niin alammekin pit\u00e4\u00e4 informaatiota t\u00e4rke\u00e4mp\u00e4n\u00e4 kuin sen sis\u00e4lt\u00f6\u00e4. Turha kysell\u00e4 en\u00e4\u00e4 aitouden per\u00e4\u00e4n, jos kehys alkaa olla t\u00e4rke\u00e4mpi kuin taulu. Kunpa osaisin vain katsella n\u00e4it\u00e4 setripuita,ihmettelee runoilija.<\/p>\n\n\n\n
Aito el\u00e4m\u00e4 avautuu kaaoksestaan. Ep\u00e4j\u00e4rjestyst\u00e4 ei pid\u00e4 siis pel\u00e4t\u00e4, vaan se on k\u00e4\u00e4nnett\u00e4v\u00e4 voitoksi. Jokainen tappio on aina voitto. Ja jokainen voitto on tappio. Pyhyys \u2013 jota joskus aavistuksenomaisesti koemme \u2013 on olemukseltaan todellisen l\u00e4sn\u00e4oloa yksin\u00e4isyytemme er\u00e4maassa, olennaisen l\u00f6ytymist\u00e4 harhailuumme, se on keskustan l\u00e4sn\u00e4oloa periferiassa. Tarvitaan hiljaisuutta, jossa kaikki raukeaa olemattomaksi, sit\u00e4 ett\u00e4 el\u00e4m\u00e4 alkaa t\u00e4ytty\u00e4 tyhjyentym\u00e4ll\u00e4. El\u00e4m\u00e4n mieli taitaa sittenkin piill\u00e4 aavistuksessa ettei j\u00e4ljell\u00e4 ole en\u00e4\u00e4 vastakohtaisuuksia sen enemp\u00e4\u00e4 kuin merkityksi\u00e4k\u00e4\u00e4n. On vain sanotamaton kaipaus, el\u00e4m\u00e4n jano. On vain alku ja loppu. Kaikki j\u00e4\u00e4. El\u00e4m\u00e4 uudistuu vain, kun vanha p\u00e4\u00e4ttyy ja uusi voi alkaa. Kes\u00e4\u00e4 seuraa aina syksy. Olemme uuden hurman kynnyksell\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
Filosofi Juri Tynjanov kertoi semiootikko Viktor Sklovskille tuiskuisella k\u00e4\u00e4velyretkell\u00e4\u00e4n Pietarin Troitski-sillalla tarinan el\u00e4m\u00e4n muuntumisesta, metamorfoosista.<\/p>\n\n\n\n
Kovakuoriainen oli tulisesti rakastunut toukkaan. Kun toukka kuoli, sen ymp\u00e4rille muodostui kotelo, ruumisarkku, jonka \u00e4\u00e4rell\u00e4 ep\u00e4toivoinen kovakuoriainen itki rakastettuaan. P\u00e4iv\u00e4t ja y\u00f6t se valvoi eik\u00e4 nostanut katsettaan rakastettunsa leposijasta. Kunnes er\u00e4\u00e4n\u00e4 p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 kotelo \u00e4kki\u00e4 s\u00e4rkyi ja sielt\u00e4 lehahti ilmoille v\u00e4rik\u00e4s perhonen. Vihanvimmassaan kovakuorianen yritti tappaa perhosen, koska se luuuli perhosen sy\u00f6neen h\u00e4nen toukkansa. Mutta kerran kun perhonen lensi aivan l\u00e4helt\u00e4, kovakuorianen huomasi sen siiviss\u00e4 jotakin tuttua. Perhosen siiviss\u00e4 olivat sateenkaarenv\u00e4riset soikiot, h\u00e4nen toukkansa silm\u00e4t. Silm\u00e4t olivat j\u00e4\u00e4neet, toivo her\u00e4si ja kaipaus hellitti. H\u00e4nen rakkainpansa olikin hengiss\u00e4, se vain oli muuttanut muotoaan. Vanha s\u00e4ilyy uudessa silloinkin, kun sit\u00e4 ei tunnisteta.<\/p>\n\n\n\n
Olemme uuden hurman kynnyksell\u00e4. Miss\u00e4 ovat silm\u00e4t?<\/p>\n\n\n\n
Veli-Matti Hynninen<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Papin puntari 160999 Syksy tulee suoraan p\u00e4in. ”Siell\u00e4 kuihtuu ne ruusu rukat, mutta nousee ne murhekukat, i\u00e4ksi ihmisen mieleen.” Eino Leinon alakuloiset viillot kelpaavat hyv\u00e4stiksi t\u00e4lle syd\u00e4nl\u00e4mp\u00f6iselle kes\u00e4lle, joka nyt \u2013 kaikesta huolimatta \u2013 on lopulta pakko laskea menem\u00e4\u00e4n. Harvoin olen syksyyn liitt\u00e4nyt niin paljon alakuloista, helposti avautuvaa mutta vastahahoisesti luovutettavaa ik\u00e4v\u00e4\u00e4 kuin n\u00e4ihin p\u00e4iviin. … <\/p>\n