Yhteystiedot Kutsi Onnittelut Elämänkaari GAlleria Etusivu


Tämä on Veli-Matti Hynnisen 60-vuotisjuhlasivu.
Veli-Matti Hynnisen kotisivulle pääset tästä
www.hynninen.info.




Taustatietoja
Sodanjälkeinen Suomi synnytti kamppailijoita, selviytyjiä. Aloitin Enonkosken Hanhijärvellä kansakoulun viisivuotiaana "ihmelapsena" (1949) . Miten ihmeessä jo silloin saatoin tietää tulevani papiksi? Tässäkö elämäni ensimmäinen salaisuus?

1954 aloitin tiukkaan napitetussa Savonlinnan lyseossa, jossa sain klassisen patriootin kasvatuksen. 1957 perustin kavereiden kanssa urheiluseuran, Hanhijärven Pojat (HaPo). Tutustuin Poikien Keskuksen (PK) ja Partaharjun reippaaseen toimintaan. Kävin innokkaasti opettajaäidin ja maanviljelijäisän kanssa kirkossa, seuroissa ja tietenkin Herättäjäjuhlilla. Järjestin ikätovereilleni leiri-, kerho- ja nuorisotoimintaa, hiihdin, pyöräilin, pelasin ja kirjoitin lehtiin. Koulu jäi taka-alalle, touhusin, järjestin, osallistuin, mittasin etsijän ja löytäjän iloa – väliin petyin mutta aina yllätyin. Usein keräsin porukoita – siihen taikka tähän – mutta aina halusin saada liikettä myös kavereihin.

1960-luvun alussa olin parina kesänä Enonkosken kunnan nuorisonohjaajana. Lentopalloa, leirejä, lauluja, matkoja, nuotioita, moottoripyöräseikkailuja. Pidin kioskia, myin lihaa ja kankaita Kuokkasen sekatavarakaupassa. Tein muutaman leirimatkan myös ulkomaille, Tanskaan ja Ruotsiin, kävin rippikoulun Vivamossa, avarsin maailmaa liftaamalla Reinon kanssa Pohjolassa ja Saksassa. Vahvistin auktoriteettiuskoani Reservinupseerikoulussa (RUK 115) ja varusmiespappikurssilla (1963-64). Rivit piti olla suorat ja elämän mallikasta.

Ja sitten Helsinkiin. Nyt kääntyi uusi lehti elämässä. Tutustuin yliopistoon, teologiaan, filosofiaan, viestintään ja maailmaan. Opiskelin televisoesintymistä (YLEn tv-esiintyjäkoulu), myin olutta Alkossa, harjoittelin matkatomistossa (Matka-Avain), johdin matkoja (STA - Finnbus) ja harjoitin Seutulassa lentokenttähuolintaa (Handling Oy). Osallistuin neuvostossa ja kappalaisena osakuntaelämään (SavO) ja ylioppilaspolitiikkaan (HYY). Luulin nousevani (jo silloin) senaattoriksi.

Mutta kutsumus voitti. 1966 aloitin seurakuntaurani "satujen saarella" Kulosaaressa, ensin nuorisonohjaajana sitten nuoriopappina ja uskonnonopettajana. Opintomatkalla Roomaan (1969) tutustuin paaviin ja katoliseen teologiaan. Perustin ensimmäisen perheen, haukoin henkeä, seikkailin ja ihmettelin tätä merkillisesti repeilevää elämää. Samalla avautui ihmeellisiä yhteyksiä eri maihin, ekumenian ja kirkkojen monenkirjaviin sfääreihin.

1970-luku haastoi minut pappeuteen ja vanhemmuuteen. Matin (s.1973) ja Antin (s.1975) isänä oli yllettävä uudenlaisen selviytymisen tielle. Halusin paneutua modernin nuorisotoiminnan haasteisiin, rippikoulu-uudistukseen, tyttöjen ja poikien kasvatukseen, ekumeniaan ja kansainvälisyyteen. Lapinretket, isien ja poikien leirit, Viron ja Saksan matkat, ystävyysseurakunnat sekä kansojen väliset suhteet innostivat minua jo tuolloin.

1980-luvun Loviisa ennakoi suomalaisen yhteiskuntaelämän kehitystä laajemminkin. Kulttuurin, ja elinympäristön sekä rauhan ympärille noussut liikehdintä ei onneksi ole laannut. Loviisa haastoi avaamaan kirkon ovet, luomaan uutta tyyyliä, avautumaan ja avartumaan, uudistamaan omaa ja toisten elämää. Camillan kanssa olemme alusta pitäen halunneet luoda kekseliästä pappilakulttuuria, avata tuuheita suhteita, matkustaa ja ihmetellä iloisesti. Kun tasavallan presidentti kesällä kävi Loviisassa, hän samassa kysyi, että "menemmekö ensin pappilaan?" Loviisan rauhanfoorumista on tullut tunnettu kansojen ja kulttuureiden kohtauspaikka.

Erityisen rakkaiksi näinä pitkinä vuosikymmeninä ovat käyneet Péter Solymárit, Csaba Baranyayt, Tiit Salumäet , Kuno Pajulat, Andres Pöderit, Kurt Knorrit ynnä monet muut ystävät ja perheet Unkarissa, Virossa, Inkerissä, Saksassa ja monissa muissa maissa. Rooman suomalaiset ovat oma lukunsa. Yksistään suomalaisugrilainen vieraanvaraisuus ja rakkaus on saanut heissä niin kukoistavan muodon , että se kelpaa malliksi muille. Ystävyysseurakunnat ovat innoittavaa seurakuntatyötä parhaimmillaan.

Kerran lipsautin televisohaastattelijalle ettei pysyvää kotia pidä niin haikaillakaan. Mutta silti elämän tukikohtia saisi olla monta. Meillä eteinen on pysyvästi Helsingissä, työhuone- ja kirjasto (tällä hetkellä) Loviisassa, mutta savusaunan ja kesäkeittiön oikea paikka on aina oleva Enonkoskella. Siellä on myös luterilainen luostari. Enonkosken yrityskummina haaveilen ja ponnistelen periferian parhaaksi. Uneksin Enonkoskesta, kirjojen ja valojen täyttämistä taloista, hiljaisuuden, saunan ja rauhan kotimaasta.

Elämä on niin suuri salaisuus ettei elinikä sen avaamiseen riitä. Ilman ystäviä, yhteyksiä ja rakkautta ei voisi säilyttää hyväntuulisuuttaan. Sitä hankin kelloviiden aamu-uinnilta kun Juhan kanssa laskeudumme joka-aamuiseen Suomenlahteen. Mutta eivät ilot tähän lopu. Innostavat seurakuntalaiset, yhteiskunnalliset panostukset Paasikivi-Seuroineen ja parlamenttivaaleineen, radiotyö ja lehtikirjoitukset, pystypäiset OCM-ritarit, opinhaluiset sivarit sekä huumortintajuiset työtoverit luovat uutta toivoa tähän revenneeseen maailmaan.

Vanhetessaan elämä tuntuu vain paranevan? Tässäkö se toinen salaisuus:

Onko edessä - sittenkin - aina vain parempaa?

Loviisan pappilassa marraskuussa 2003

Veli-Matti Hynninen



  LANIQAtuotanto