Radiopakina 010301

Suksi suomalaisessa sielussa

jääkyyhky

Siperilaisaet Viktor ja Fjodor tulivat Lahden MM-kisatunnelmista Loviisan torille veistämään jäästä symbolista monumenttia: kyyhkyllä on maapallo hallinnassaan.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen. Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss - mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa. Ikäänkuin Eino Leino olisi aavistanut hiihtoon nyt lasketun surun, hän kirjailijan oikeudella ylistää hiihtoa siinäkin tapauksessa, kun kaikki tuntuu romahtavan.

Hyvinä päivinä ja myös raskaimpina hetkinään suomalaiset ovat tottuneet survaisemaan suksensa ulos ja avaamaan latua elämälle. Suomalaiset rakastavat hiihtoa, he puhuvat siitä, seuraavat sitä. Ja

suomalaiset - joitakin autojen pilaamia ryhmiä lukuuntottamatta, johon itsekin kuulun - yhä myös hiihtävät. Suomalaiset ovat suksikansaa. Koulujen talviurheilulomaakin kutsutaan sitkeästi hiihtolomaksi. Suksi on suomalaisessa sielussa syvällä. Nekin jotka eivät seuraa televisiosta jääkiekkoa tai formulaykkösiä, ainakin syrjäsilmällä seuraavat hiihtokilpailuja ja vilkuilevat ladulle Salpausselän suuntaan.

Ja selityskin tälle tietysti on olemassa. Hiihtäen esi-isämme repivät korvesta riistansa. Hiihtäen hakivat suomalaiset oppinsa, muistellaanpa vaikka 1950-luvun kasankoulujen pihamaiden suksirivistöjä. Hiihtäen he lähtivät vainolaista vastaan. Hiihtäenhän lieto Lemminkäinenkin "ajan kaiken annitoinna hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia."

Ei siis ihme, että eduskuntakin järjestää jokatalviset hiihtokilpailunsa. Hiihtokilpailuun liittyy jotakin tervettä suomalaista. Sitäpaitsi poliitikolle jos kelle kunnon maastohiihto sopii myös siksi, että siinä oppii tyylikkäästi kaatumaan. Ei muuta kuin vauhtia mieheen ja vauhtia sukseen - ulos sukset survaiskaa!

No, kuulen jo jonkun ihmettelevän, että miten näinä päivinä voi puhua näin romanttisesti hiihdosta, kun suomalaiset jäätyvät hyytävässä doping-häpeässään ja muut senkun vain ilkkuvat meille. Miten mihinkään voi enää uskoa, kun rehti suomalainen urheilija Isometsiä, Kirvesniemiä ,Myllylöitä - ja sitä ei olisi ainakaan uskonut, naisia myöten - survoo plasmaekspandereita suonissaan. Miten voi enää puhua puhtaasti urheilusta, jos voitto on hankittava keinoja kaihtamatta ja elämän hintaa kysymättä?

Mutta eihän tämä ole muotia vain urheilussa. Muussakin elämässä ryvetään odotusten täyttämisen ja näyttöjen antamisen paineessa. Ihmisarvoa ja ylipäänsä kaikkia arvoja on alettu mitata onnistumisella, toisten asettamien toiveiden täyttämisellä. Olen surullisena seurannut miten lojaalisuus ja kuuliaisuus romuttuu työyhteisöissä. Hamutaan valtaa itselle, esimies tai esivalta halutaan kääntää pilkan kohteeksi, hyvää tarkoittavan demokratian nimissä poljetaan elämän perusarvoja.

Doping-hiihtäjät paljastivat oikeastaan salakavalan, epälojaalisuuden sairauden, joka syövännopeudella etenee ja tärvelee yhteiselämäämme. Kärähtäneitä hiihtäjiä pitäisi oikeastaan kiitää siitä, että he paljastivat mihin me kaikki olemme menossa. Tarvitaan kyräilyn ja syyttelyn sijasta avoimuutta, rehtiä vastuunottamista omista asioistaan, ja samalla työrauhan antamista toisille.

Tämän vuoden tuhkakeskiviikosta tuli kirjaimellisesti häpeän ja tuskan päivä. Kauniit unelmat romahtivat. Hiihtäjien kautta aloimme hävetä, selitellä ja kysyä miten eteenpäin. Järkyttävät uutiset muistuttavat miten ihanilla, kauniilla asioillakin ovat aina omat vaaransa. Mikä meitä ihmisiä riivaa, kun haluamme repiä kaiken kauniin kuin sudet?

Chet Raymo kirjoittaa romaanissaan Yötaivaan alla: "Olin kahdeksan tai yhdeksän ikäinen, mutta ymmärsin jo tuolloin, kuinka kauneus ja tuska sekoittuvat keskenään. Jo tuolloin olin nähnyt, kuinka pitkät varjot kauneus luo." Olemme nyt kansana kokeneet kauneuden ja tuskan sekoittumisen. Alkanut paasto muistuttaa samasta. Vasta suostumalla epäonnistumiseen, kärsimiseen, häpeään ja täydelliseen tappioon, ollaan sillä tiellä, jonka päässä häämöttää voitto. Tällä tiellä ei synny mitään kanista vailla tuskaa. Ristiä seuraamalla kuljemme kohti lopullista voittoa.

Veli-Matti Hynninen