STT:lle 19.12.2001 Veli-Matti Hynninen:

2001 - rauhan ja rakkauden vuosi?

Malja rakkaudelle

Malja rauhalle ja rakkaudelle

Siinä me istuimme juhlapöydässä puhumassa rauhasta. Vierasjoukossa oli arvovaltaa Eeva Ahtisaaresta Tarja Haloseen ynnä komea joukko suomalaisia vaikuttajia, enimmäkseen naisia, koko juhlan keskushenkilönä tunnettu rauhantekijä Helena Kekkonen. Professorimiehet Reijo Heinonen ja Göran von Bonsdorff sekä eteläafrikkalainen kunniaviearas Mohammed Tikly puhuivat. Rauhankasvatuspalkinto jaettiin säveltäjälle ja näyttelijälle. Sana rauha herätti tässä juhlajoukossa syvän kunnioituksen ja hartauden. Rauhankasvatusinstituutti vietti 20-vuotisjuhlaansa.

Jos ihmiset oppivat vihaamaan, niin kyllä he oppivat rakastamaankin, uskoi Helena Kekkonen. Kouluvierailuillaan hän oli kokenut miten rauhaan kasvattaminen vaatii tavatonta rakkautta, myötäelämistä ja antaumusta. Rauhaan ja yhteisvastuullisuuteen kasvaminen kysyy määrätietoista ponnistelua, hyvyys ei sikiä luonnostaan. Rauhantyö on uuden luomista, oikeudenmukaisuuden ajamista, köyhyyden riisumista - elämälle antautumista.

Rauhankasvattaja Kekkonen kertoi12-vuotiaasta Antista, joka "halusi rikkoa kaikki viinapullot ja lähettää tappoaseet avaruuteen." Anttia kuitenkin huolestutti se, ettei pystyisi tähän yksin, koska "olen yksi koululainen vaan." Kekkonen kertoi myös kuolemansairaasta 10-vuotiaasta tytöstä, jonka kohtaloa sairaanhoitaja itki sairaalassa. " Älä suotta itke, jäähän minusta sinulle kuitenkin jälki.", tyttö lohdutti hoitajaansa. Jokainen meistä jättää jälkensä. Kaikki elämän aikana tekemämämme ja lausumamme jää vaikuttamaan. Mitä enemmän rakkautta, sitä koskettavampi jälki.

Rauhaan ja rakkauteen

Nyt päättyvän vuoden 2001 saisi ristiä rauhanvuodeksi. Miten niin? Miten onnettomuuksien, terrorin, väkivallan ja pelon katastrofaalinen vuosi voisi jäädä historiaan rakkauden kautena? Vastaus on yksinkertainen: nyt tapahtuu sellaista mikä vaatii meidät entistä rohkeammin ajamaan rauhaa. Vaikka Israel katkaisee välinsä palestiinalaisten Jasser Arafatiin ja vaikka rauhanponnistelut kautta linjan kangertelevat, nyt näyttäisi käynnistyneen maailmanhistorian vaikuttavin rauhankausi. Jos rauhaan ei kasveta, maailma – etunenässä länsi - hukkuu moraalisen rappioonsa.

Ennen kohtalokkaita terroriskuja moni vielä uskoi, että olisimme matkalla samaistuvan kulttuurin aikaan. Että kaikilla elämänaloilla tapahtuisi sama kuin lentomatkailussa: samannäköisiä lentokenttiä, samanmakuista ruokaa, samanlaisia taxfreeostoksia, samoja rutiineja. Mutta syyskuun 11. palautti voimaan amerikkalaisen Paul Huntingtonin ajatuksen, että kylmän sodan jälkeen koittaa erilaisuus: Euroopan, Intian, islamin, Kiinan ja Amerikan kulttuureiden erilainen aika.

Syyskuun yhdestoista paljastaa miten pitkälle koulutettu ja miten laajalle levinnyt ääri-islamilainen kulttuuri onkaan. Vaikka talebanit lyötäisiin ja Osama bin Ladenit höyhennettäisiin, islamilaisen kulttuurin hehkua ei uljainkaan amerikkalainen täsämäase sammuta. Meidän on opittava sietämään maailmaa, joka vain aina enemmän tuottaa erilaisuuden siittämää muutosta.

Hyvän ja pahan raja ei kulje islamin ja kristinuskon välillä. Se ei kulje arabimaailman ja USA:n välillä, palestiinalaisten ja israelilaisten välillä. Se ei kulje rikkaan ja köyhän maailman välillä. Se kulkee meidän itsemme halki vaikuttavampana kuin valtioiden rajat konsanaan. Miten kohtaamme toisen ihmisen tänään, se ratkaisee maailman tulevaisuuden. Kukaan ei ole "yks koululainen vaan", vaan sinä suomalainen ja minä eurooppalainen olemme ratkaisijoita.

Uuteen turvallisuuteen

Japanilaisten kehittämä daruma-nukke, jalaton tyllerö, tunnetaan tasapainotaidoistaan. Heiluessaankin se pysyy pystyssä. Seitsemän kertaa alas, kahdeksan kertaa ylös - sellainen on nuken maailma. Ja meidän. Keikkuva maailmamme haastaa kestävyyden filosofiaan, jonka nimi on uusi turvallisuus.

Kylmän sodan maailma luotti sotilaalliseen voimaan, kauhun tasapaino takasi rauhan. Jo Amerikan ja Neuvostoliiton kilpajuoksu aikanaan paljasti asevarustelun mielettömyyden. Nyt, kylmän sodan jälkeen, turvallisuudenkin on nojattava Europan unionin kaltaisiin rauhanmalleihin. Myös laajeneva Nato luottaa yhä enemmän vahvaan demokratiaan. Venäjä tulee yhä enemmän osaksi länttä, demokratioiden sisällä konfliktit harvenevat. Myös uudestaan eurooppalaistunut Suomi on muuttanut unionissa ulko- ja turvallisuuspoltiikkaansa. Olemme tulleet vaivihkaa uuden turvallisuuskäsityksen tuottajiksi.

Meillä alkaa olla avaraa avoimuutta, vuorovaikutuksia kaikkiin suuntiin. Kansallisen edun ahdas politiikka johtaisikin umpikujaan, pudottaisi pohjan omien jalkojen alta. Suomi osallistuu ahkerasti YK:n ja EU:n järjestämään kriisihallintaan, tarvittaessa polkaistaan suomalainen pataljoona nyt Afganistaniin. Ennaltaehkäisevä kriisinhallinta vähentää kärsimystä ja ehkäisee konflikteja. Sotilaallisen voimankäytön sijasta turvallisuuden pohja valetaan siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön keinoin. EU-maat ovat jo sopineet kehitysyhteistyöpanoksensa nostamisesta 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Turvallinen tulevaisuus kysyy uhrauksia.

Nujertuisiko pelotteluun persutuva terrorismi pelottelemalla? Eikö sitä pikemminkin taltutettaisi taloudellisen oikeudemukaisuuden ja ihmisarvon kunniotuksella? Me itse valitsemme, vastaameko iskuihin voimalla vai viisaudella.

Sisu – suomalainen piippausääni

Hiljattain kuollut 92-vuotias italialainen lehtimies Indro Montanelli niitti talvisodan raportoijana maailmanmainetta suomisympatioillaan. Hänen onnistui hurmata Corriere della Seran lukijat ylistämällä suomalaisten rohkeutta ja järkevyyttä.

Montanelli näki suomalaisen itsekunnioituksen ja uhrivalmiuden ihailtavana hyveenä. Tätä hän kutsui sisuksi, joka jokaisella suomalaisella "on verissä." Sisu on supisuomalainen piippausääni, kestosignaali, jolle nyt näyttää avautuvan aivan uutta käyttöä.

Tarja Halosen Suomi 2002 on rauhantuottajamaa. Uusi vuosi haastaa meidät rauhan ja oikeudenmukaisuuden ajajiksi tuoreella, villillä tavalla.

Veli-matti.hynninen@kolumbus.fi

Kirjoittaja on kirkkoherra ja Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri.