STT:lle 26.8.1997, Veli-Matti Hynninen puh 0400-214971

 

 

 

 

Elvis Presleyn elämä ja katumus

Varhaisin muistoni Elvis Presleystä nousee 1950-luvun kouluvuosilta. Silloin tämä huikea amerikkalainen hurmuri alkoi meidän keskenkasvuisten mielissä muuttua idoliksi, vähän myöhemmin muodiksi. Joillekin hän kasvoi suorastaan epäjumalaksi.

Tukka piti siihen aikaan olla tarkasti elvismäinen, keskeltä korkea ja sivuilta kiiltävän kiinteä. Valokuva paljastaa. Housut, paita ja käynti piti olla kuin Elviksellä. Paksupohjaiset kengät olivat silloin - ja nyt taas - korkeassa kurssissa. Mitä Amerikan Elvis edellä, sitä 50-luvun suomalaiset lättähatut ja pärinäpojat perässä. Myös lyseolaiselle kelpasi Elvis. Siitä se alkoi.

50-luvun hurmaa

Tänään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin samat ihmiset - ja uudet - yhä hurmaantuvat Elviksestä. Luulen, että meitä viiskytlukulaisia viehättää Elviksen muistossa oman nuoruuden kaiho, kaipaus menneeseen, kultaantunut aika, mennyt joka ei palaa. Aika ei kuole.

Kun sodasta oli päästy, jatkoi kylmäsota. Paasikivi valoi pohjan, Kekkonen nosti airot, Ahtisaaren Euroopasta ei osattu uneksiakaan. Nostalgian lisäksi 50-luku herättää yhä vain kunnioitusta, niin päättäväisesti nosti sodanjälkeinen Suomi päätään.

Yleislakko, yöpakkaset, cocacola ja omat olympialaiset haastoivat suomalaiset selviytymään. Hyvään asumiseen lasketaan mukavuudet ja tila, se että kodissa on huoneita enemmän kuin asukkaita. Silloin asuttiin ahtaasti, nyt väljästi. Silloin kiristettiin vyötä, nyt sitä jatketaan.

Mutta varsinaisen elintason tunnistaa aina parhaiten nuorisosta. Kun nuorilla on varaa omaan muotiin, johan uutta kulttuuria rupeaa sikiämään. Nuori Elvis vaikutti sodanjälkeisen Suomen ilmiasuun, pukeutumiseen, tyyliin ja tapoihin. Elvis ujutti itsensä suomalaiseen makuun, kotiin ja pukuun niin sutjakkaasti, ettei sitä vieläkään aitosuomalaisesta hevillä erota. Amerikkalaisuudesta tuli osa suomalaisuutta. Vai tuliko?

Amerikkalaisuuden houkutuksilta harva välttyi, mutta onnistuivatko amerikkalaiset sittenkään pesemään tajuntamme? Niin syvällä elää meissä itäinen ihminen, ettei sitä hevillä hetkauta notkeinkaan amerikkalainen. Jos valta tarkoittaa kykyä vaikuttaa toisen ratkaisuihin ja kohtaloihin, ovat amerikkalaiset dollarihymyineen ja Elviksineen maailman valtaeliittiiä. Mutta yltäisikö heidän valtansa sittenkään suomalaisen sielun syvyyksiin? Ei yltänyt silloin, eikä tule yltämään.

 

 

Jäljittämättömän jäljillä

Mutta on siinä Elviksessä muutakin. Elviksestä alkanut aika on täynnä häilyvyyttä, sattumanvaraisuutta. Tämä (postmoderni) asenne patistaa aina tekemään ensin sitä mikä mieleen juolahtaa, ja sitten se käskee olemaan ottamatta mitään vakavasti.

Enemmän kuin musiikkia elvisrakkaus näyttää olevankin pörröpäistä pyörretuulta, sitä mikä säilyttää muotonsa ikiliikkeessä oman liikeratansa ympäri. Vain kierre tekee liikkeestä elävän, Elviksestä tavoiteltavan. Siksi Elvis ei pitkienkään vuosien virrassa ole vaarassa haihtua.

Elviksen lumo kantaa kauas. Ikinuorella Elviksellä ei ole pienintäkään tarvetta alentua michaeljacksonmaisiin kauneusleikkauksiin. Silloin kun elämä kukoistaa aidosti, ehostusta ei tarvita. Vaikka Elviksestäkin tuli vanhemmpiten väsynyt ja sairas, hän tulee aina säilyttämään aidon ikinuoren imagonsa. Näkymätön kontrolli hioo Elviksen nuoruudesta ajattoman tradition. Elviksen tyttären Lisa Marie Presleyn ei siis lainkaan tarvitse jäljitellä isänsä äänenpainoja, sillä Elviksen kantovoima nostaa tyttären ja Elviksen muut (opetus)lapset pilviin sinisiin (ins Blaue hinein).

Vanheneminen on kerroksista. Mehän kannamme kaikkia ikäkausia matkassamme, käytämme eri vuosikymmenien kokemuksia jatkuvasti hyväksemme. Mitä enemmän harjaannusta ja muistoja, sitä paremmat mahdollisuudet selvitä nykyisyydessä. Mitä vaivalloisempaa takana, sitä kevyempää edessä.

Vuosissa on viisautta. Yksilön vanheneminen muistuttaa kerroksisuudessaan menneiden vuosisatojen historiaa. Mennyt aika ja kulttuuri muokkaavat tätä päivää. Siitä ammennamme. Se paljastaa eri kerroksistaan hyvinkin yllättäviä asioita, jos vain antaudumme kuuntelemaan oman menneisyytemme sydänääniä tarpeeksi herkällä stetoskoopilla.

Jokainen jättää elämään omat katoamattomat jälkensä. Aidon jäljen tuntee sen jäjittämättömyydestä. Eläminen jälkiä jättämättä olisikin mahdotonta. Jälkiä jättämällä ihminen selviytyy, lähtee liikkeelle, vapautuu, ab-solvoituu ( ab-soluutio = vapauttaminen, synninpäästö). Jälki on sen läsnäoloa, mikä tarkasti ottaen ei ole koskaan ollut läsnä, vaan joka on jo mennyt. Jälki sisältää usein ylimaallisen (transendenttisen) ulottuvuuden.

Myös elvisläisyyttä pitää tarkastella uskonnollisesta olokulmasta.

Elvis Jeesuksena

Vaikka jotkut palvovat Elvistä toisena Jeesuksena, Elviksessä ja Jeesuksessa on vain vähän yhteistä. Tavoite, tehtävä ja tyyli poikkevat. Heitä yhdistäää kuitenkin seuraajien into ja rajojen rikkomisen vimma. Elvis on uskonnollisesti palvottu henkilö. Elviksen tai yleensä ihmisen palvonta on kuitenkin lankeemus, koska henkilöpalvonta johtaa väistämättä itse asian ohi. Luodun ei pitäisi palvoa luotua.

Väärennös voi joskus olla erehdyttävästi aidon näköistä. Ääriliikkeissä on usein tarrauduttu aidon puutteessa näihin piraattipainoksiin. Ääripäissä ihmispalvontakin paljastaa epäilyttävimmät puolensa. Coloradon Denverissä Elvis Presleylle on omistettu kaksi kirkkoa, the Church of Risen Elvis ja The First Preslyterian Church. Siinä ei ole mitään outoa, jos jollekin merkkihenkilölle nimetään omia nimikkokirkkoja, mutta jääkö tämä "elvistely" tähän?

Elvis Presleyn serkku Donna Presley muistaa miten uskonnollinen Elvis oli jo lapsesta pitäen. Äiti kuljetti pikku-Elvistä säännöllisesti jumalanpalveluksiin. Elvis lauloi mielellään myös kirkon kuoroissa. Sieltä on lähtöisin hänen gospel-rakkautensa. Vaikka välillä hänen laulelmansa olivat kaukana hengellisisistä sävelmistä, vanhemmiten hän palasi uskonnollisille juurilleen, gospelin pariin.

Elviksen elämässä toistuu kulttuurin ja elämän monikerroksisuus. Monet hänen ihailijansa kertovat saaneensa hänen musiikistaan lohtua. Sen tiedetään ehkäiseen itsemurhiakin, vahvistaneen tuntoja ja auttaneen ihmisiä jaksamaan nuoruutensa seikkailuissa. Eikä sekään olisi ihme, jos Elviksen musiikin tiliin voisi panna vähän sitäkin, että pari viimeistä

sukupolveamme ovat oppineet itkemään ja näyttämään tunteitaan. Vai onko pelkkää näköharhaa se, että nykyään ihmiset osaavat osoittaa rakkauden ja vapauden kaipuutaan näkyvämmin kuin ennen?

Elviksen kuolemasta on juurit tullut kuluneeksi 20 vuotta. Tahdoimmepa tai emme, hänen elämänkulustaan on tullut instituutio, ajankuva, joka vaikuttaa myös meissä. Elviksen elämä nostaa mieleeni vanhan viisauden "...aqui se no vive, se hace penitencia..." mikä tarkoittaa:

Täällä ei eletä, täällä tehdään katumusta.

Veli-Matti Hynninen

 

Kirjoittaja on pappi ja journalisti, Loviisan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra ja Porvoon

rovastikunnan lääninrovasti.