Haikon Kartanossa 14.4.1999,Veli-Matti Hynninen

veli-matti.hynninen@kolumbus.fi, http://www.kolumbus.fi/pater, puh 0400-214971

 

 

 

Suomalaisen hyvinvoinnin eettistä puntarointia:

Viva Las Vegas, uudet panokset, olkaa hyvä!

Ranskalainen ajattelija Jean Baudrillard yllyttää kirjassaan Lopun illuusio panemaan asiat ja ajatukset liikkeelle. Mikään asia tai ilmiö ei ole olemassa itsestään ennenkuin se pannaan olemaan olemassa. Suhteet on luotava, maaniteltava, vieteltävä, saatettava olemaan olemassa. Viva Las Vegas, uudet panokset olkaa hyvä!

Baudrillardin ajatustapa ei hyväksy postmodernia ajelehtimista, sitä että millään ei ole mitään väliä, vaan jossa kaikki käy. Jälkimoderni yritys muuttaa historiankulun suuntaa, on naurettava, jos kukaan ei enää kykene näkemään historian suuntaa. Miksi yllyttää tekemään sitä tai tätä tai käymään siellä tai täällä, jos kerran kaikki kelpaa ja käy. Rakkausrunoilijana ja uutisvuotajana (TV 1:n Uutisvuoto) mainetta niittänyt Tommy Tabermann vertaa rakkautta kiveen. Jos aamulla ottaa kiven käteensä, se on pelkkää kivi, mutta päivän mittaan sille voi hyväilemällä ja hellimällä saada kasvamaan siivet, ja lopulta kivi voi oikeasti lentää. Siivettömästä kivestä voi olla toista satuttavaksi heittokiveksi, mutta rakastamiseen tarvitaan aina siivet.

Puolalaissyntyinen brittiprofessori Zygmunt Bauman väittää kirjassaan Postmodernin lumo modernin muuttuneen postmoderniksi, kun universaalisuus, eheys, luotettava yhdenmukaisuus, vakaus ja järjestys karkasivat käsistä. Postmodernin tuntomerkkejä ovat suhteellisuus, moniarvoisuus, pirstoutuminen, ambivalenssi ja sattumanvaraisuus.

Suomalaisen hyinvointiyhteiskunnan syntyä pitää tarkastella moderni-postmoderni-akselilla, aikansa lapsena. Tärkeää ei enää ole totuuden yleispätevyys vaan sen kontekstisuus. Esimerkiksi teologiassa tämä näkyy niinsanotun kontekstuaaliteologian nousuna. On syntynyt käsite Elämän teologia, mikä tarkoittaa eräänlaista vastaiskua globalisaatiolle. Se tarkoittaa taloudellisen ja poliittisen vallan jakamista maantasaisesti ihmisten omaa arkitodellisuutta koskettavaksi. Soulin ORLE-kokouksessa (Oikeudenmukaisuus-Rauha-Luomakunnan Eheys 1990) korostetaan köyhien ensisijaisuutta, rotujen ja sukupuolten samanarvoisuutta ynnä ympäristönsuojelua. Minun teologiani on jo kauan pyrkinyt olemaan tätä Elämän teologiaa, jossa pelastus aktualisoidaan Serbien ja albaanien Kosovoon, Lipponen II:n hallitusohjelmaan tai tänäiseen HIFK-TPS-kakkosfinaaliin.

Jälkimoderni on irtaantumista modernista, vaikkei aina täsmällisesti kyettäisi sanomaankaan mihin nyt ollaan menossa. Valomerkki ja viimeinen kalja: 1990-luku on valomerkin jälkeistä aikaa, vanha vaikuttaa vielä, vaikkei selvitessä heti tiedettäisikään keitä tässä oikein ollaan ja mihin tässä ollaan menossa. Jälkimoderni on radikaalia pluralismia, jossa rinnakkain viihtyvät mitä erilaisimmat elämäntavat, arvot, uskonnot, idelogiat, taidesuunnat, tieteelliset metodit, mediat ja tekniikat. Pluralismi ei ole suinkaan uutta, mutta uutta sensijaan on se, että moneudesta on tullut kaikkea hallitseva elämäntyyli: Anything goes. Kun kaikki kelpaa, totuutta voi vaihtaa kuin vaatteita senhetkistä elämäntilannetta ja kulttuurikokemusta vastaavaksi. Tätä voisi kutsua ohjelmalliseksi arvopluralismiksi, joka on jo aika lähellä nihilismiä: Wenn alles gilt, gilt auch nichts.

Jälkimodernin toinen tuntomerkki on luopuminen vanhoista kertomuksista, suuret aatteet ja teoriat saavat väistyä. Marxilaisen utopian mentyä seuraavaksi katosi myös usko kapitalismin kykyyn poistaa köyhyys ja nälkä maailmassa. Kadonnut on valistuksen aikainen luottamus ihmisen järkeen ja moraaliin, idealismin luoma kuva ihmismielen jalouuteen. Kuka uskoisi enää tieteen tai teknologian tuomaan pelastukseen? Jumalat, uskonnot ja uskot on pantu tulosvastuullisesti kilpailemaan. Onko pohja pudonnut silloin, kun elämää hallitseva monimutkaisuus, ennakoimattomuus ja kulttuurinen moniarvoisuus on ottanut Jumalan paikan? Jälkimoderni identiteetti on ambivalenttia, yllätyksellistä, koko ajan suuntaa muuttavaa.

Kohti hyvää elämää

Miten määritellä yhteinen hyvä monimutkaisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa? Akateemikko Erik Allardt peräänkuulutti Hufvudstadsbladetin haastattelussa (Hbl 6.4.1999) vastapainoa globalisoitumiselle. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on luovuttamaton aarre, joka tulee säilymään. Kuuluuko hyvään elämään kansainvälinen kilpailukyky, tasa-arvoinen yhteiskunta, kaikkivoipa markkinaliberalismi? Entä Euroopan integraatio? Miten erottaa hyvä elämä median, internetin ja matkailun luomasta villistä monikulttuurisuudesta?

Suomalaisten perusarvoja ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, demokratia, kestävä kehitys ja suvaitsevaisuus. Arvot muuttuvat hitaasti, asenteet ja mielipiteet nopeammin. Elämäntyylit ja minäkuvat vaihtelevat. Lisääkö moniarvoinen yhteiskunta itsekkyyttä ja moraalittomuutta?

Vai päinvastoin? Juutalaisuus ja kristinusko toivat länsimaiseen kulttuuriimme kärsimykseen asti yltävän toisen rakastamisen. Antiikista saimme totuuden, kauneuden ja hyvyyden. Valistuksesta lähtien olemme osanneet olla myös kriittisiä ja - ainakin ajoittain - järkiperäisiäkin. Eurooppalaisuuteen kuuluva tasapaino on vasta nyt järkkymässä, kun talous yrittää kaapata yhteiskunnan muilta osa-alueilta hegemonian. Hyvä elämä kysyy muutakin kuin insinöörivetoista uskoa teknologiaan ja ekonomiaan.

Zygmunt Bauman ilkkuu tälle postmodernille elämäntavallemme, joka kuluttaa ja purkaa kaiken. Riittääkö meille se, että on lupa tehdä kaikki mikä mielen juolahtaa, eikä tarvitse ottaa vakavasti mitään, ei ainakaan sitä mitä joku tekee oikein tosissaan. Kunhan vain vauhtia piisaa ja huomionsa saa keskittää samanaikaisesti kaikkialle. Budapestin uudessa ostosparatiisissa Dunaplazassa mielessäni häivähti villi arkkitehtooninen epäilys. Miksi arkkitehti oli suunnitellut kauppakeskuksen vankilanmuotoiseksi ja -näköiseksi? Kerroksittain ostohetkeen vangittua tavaranautintoa, kokemus siitä että elämä kauppakeskuksessa on elinkautista vangittuna olemista, jonka vasta tavaraan sidottu ostosnautinto voisi vapauttaa. Ja kaupanpäälliseksi vielä muuta mielihyvänoloista valhetta.. Suurta on se mikä vie kaiken mutta ei tarjoa mitään tilalle. Hävittäminen paljastaa totuuden totuudesta, siksikö se kaikessa onttoudessaan viehättää meitä?

 

Piispojen pohjatonta hyvinvointia

Kirkkomme piispat ovat viitoittaneet hyvän elämän tietä julkaisemalla kirjasen "Kohti yhteistä hyvää." Piispat kantavat huolta hyvinvointiyhteiskunnasta ja evästävät uutta hallitusta ottamaan huomioon pienen ihmisen tarpeet. Piispojen huoli on ymmärrettävä ja kaikinpuolin kannatettava. Tästä valppaudesta ei voi piispojakaan moittia.

Piispojen vilpitöntä halua vaatia oikeudenmukaisuutta markkinaliberalismin hullaannuttamaan maailmaamme tervehdittiin lehdistössäkin ilolla. Vihdoinkin piispat korottivat äänensä yhtymällä valveutuneen papiston vaatimuksiin oikeudenmukaisuuden ajajina. Emme me papit tässä(kään) ole liikaa ääntämme korottaneet. Hyvinvointiraportti tuli todelliseen tarpeeseen.

Piispat pitävät pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaamme luovuttamattomana aarteena. Jokaiselle ihmiselle on taattava perusturva. Markkinaliberalismin taloudellinen ylivalta ei saa polkea pienen ihmisen varpaille. Taloutta on maailmanlaajuisesti säänneltävä heikomman hyväksi, sillä ilman sääntelymekanismeja markkinat eivät kykenisi huolehtimaan sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Tarkoituksenmukaisuus ei saa kävellä oikeudenmukaisuuden yli. Markkinoiden maksimointi ei saa johtaa moraalin minimointiin. Vain asettumalla heikomman asemaan, voi löytyä oikeus tavallisen ihmisen hätään, tie yhteiseen hyvään avautuu vain asettumalla toisen ihmisen asemaan (kultaisen säännön periaate).

Kansantarina avainta etsivästä miehestä

Kotiovella mies huomasi kadottaneensa matkalla avaimensa. Hän palasi takaisin kulkemalleen reitille ja pysähtyi etsimään avainta katulampun alle. Ohikulkija ihmetteli, että mitä siinä konttailet miesparka, mitä etsit? - Oletko todella kadottanut avaimen juuri siihen paikkaan? - No, en varmaankaan ole sitä tähän kadottanut, mutta kun tässä valossa on paljon helpompi etsiä, vastasi mies kysyjälle.

Olen yrittänyt lukea piispojen raporttia huolellisesti ja miettiä miksi he tyytyvät etsimään hyvinvoinnin avainta vain tulonjakopolitiikasta? Loppuiko rohkeus astua valokeilan ulkopuolelle? Vai miksi raportti jättää lukijan epävarmaksi? Kunnes säpsähdin kysymään, etteivät vain piispapolotkin olisi jämähtäneet siihen vanhaan valituskuoroon, jossa veisataan iänikuista itkuvirttä väärästä tulonjakopolitiikasta. En löydä raportista vakavaa huolta, mikä innostaisi näkemään uusia näkyjä, mikä nostattaisi uutta toivoa paremmasta huomisesta. Eivät piispat kanna huolta siitä miten yrittäjyys kasvaisi, miten saataisiin paremmat tulot kaikille, mistä löytyisi ahkeruuden ja innokkuuden dynamiikkaa. Vaikka tuloerot vähän kasvaisivatkin, haittaisiko se, jos ahkeruus palkittaisiin ja ihmiset innostuisivat yrittämään. Tätä jälkimmäistä virttä veisasi valtiosihteeri Raimo Sailas Helsingin Sanomissa (HS 27.3.99) vaatimalla varautumaan väen vanhenemiseen ja palkkaveron alentamiseen. Erkki Tuomioja tukki oitis virkamiehensä suun muistuttamalla, että poliitikot päättävät ja virkamiehet tottelevat. Mutta miksi ihmeessä piispoilta tämä Sailaksenkin lausuma huoli jäi tyystin lausumatta?

Markkinat ovat tulleet jäädäkseen, turha on motkottaa niiden ylivaltaa vastaan. Eiväthän markkinat sanele, vaan niiden tehtävänä on luoda uutta. Markkinat eivät saa orjuuttaa vaan vapauttaa, niiden tehtävänä on saada elämä kukoistamaan. Alentamalla palkkaveroja kannustetaan ihmisiä yrittämään. Valtion 420 miljardin velkaa on hyvinä vuosina lyhennettävä muutamalla miljardilla vuodessa (tulevalla hallituskaudella on luvattu alentaa 370 miljardiin), mutta ei liikaa, jottei veronalennuspolitiikka vaarantuisi. Työikää on pidennettävä ja eläkeikää siis nostettava, jottei väestön vanheneminen tuottaisi liian suurta rasitusta eläkkeitämme maksaville nuorille sukupolville.

Terho Pursiainen valaa yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle pohjaa sitoutumisen ja luottamuksen etiikasta. Ihmisen ominaislaatu rakentuu sitoutumisesta yhteiskunnallisiin käytäntöihin avioliittoon, kirkkoon, puolueeseen. Kaikilla käytännöillä on oma eetoksensa, arvomaailmansa, jotka korostavat omia hyveitään. Pursiaisen hyvin tuntemassa John Rawlsin etiikassa etsitään kuninkaan aarretta eli verojen ja vastuiden keskitietä. Kuninkaan aarre on suurin mahdollinen verokertymä, jonka viisas verottaja saa kansalta kootuksi.

Vuonna 1997 Suomessa kastettiin 61 000 lasta, viisikymmenvuotisjuhlia vietettiin 89 000 kertaa. EU-maiden väki ikääntyy hirmuvauhdilla. Elviksen siivittämä 1950-luvun nuorisokulttuuri ja 1960-luvun radikaali opiskelijakulttuuri ovat muovautumassa dynaamiseksi eläkeläiskulttuuriksi: "go go", "slow go" ja "no go"-luokituksineen.

Äänestäjien enemmistö on pian eläkeiässä, tuleva vanhusväestö ei säästä vaan panee rahan palamaan, lentää, liehuaa, tanssii ja matkustaa. EVAn raportti Harmaantuvat härmäläiset todistaa miten 2010 jälkeen ikärakenne muuttuu rajusti, lasten ja työikäisten määrä vähenee ja 65 vuotta täyttäneet valloittavat maan. Olisi ihme, jos eläkeläiset vielä tulevissa vaaleissa malttaisivat pysyä poissa eduskunnasta. Piispat siis viitoittavat tietä hyvään elämään keskittymällä tulonjakoon. En ole kuitenkaan ainut, joka olisi herrojen piispojen raportissa mielellään nähnyt enemmän myös elämisen laatua nostattavia tuulia. Siitä eivät piispat paljon puhu. He näyttävät juuttuneen aineellisen hyvän upottavaan suohon ja viisveisaavat (raportissaan) yhteiskuntamme sosiaalisesta ja ekologisesta teveydentilasta.

Kosovon sota pakottaa jälleen tunnustamaan miten herkässä on tappelunhalu, ahneus ja kosto. Jos kaikkea mitataan piispojen lailla taloudella, rakkauden, hellyyden ja ihmisyyden sydänäänet jäävät liikaa taka-alalle. Eikö rahan ja kulutuksen sijasta pitäisi enemmän kiinnostua elämisen laadusta? Materiapainotteinen toimintamalli voi johtaa henkisen ja hengellisen kokemusmaailman kadottamiseen. Piispat sanovat kulkevansa kohti yhteistä hyvää, mutta miksi he jättävät tämän henkisen ulottuvuuden mainitsematta? Raporttinsa lopussa he viittaavat luterilaisen sosiaaliajattelun kommuunio- ja esivalta periaatteeseen, jonka pohjana on hyvää jakava Luoja. Mutta miksi piispat vähättelevät elämää jättämällä Jumalan pelkäämänsä markkinaliberalismin juoksupojaksi?

Solidaariseen Euro-Eurooppaan

Roland Barthes näkee, ettei kulttuurikaan tai sen tuhoaminen ole eroottisesti kyllin kiinnostavaa ennenkuin se alkaa säröillä, halkeilla ja murtua. Vasta sota on tehnyt Kosovosta unohtumattomalla tavalla kiinnostavan. Vasta työttömyys, hyvinvoinnin ontuminen, yhteiskunnallinen kriisi panee ajatukset ja jalat liikkeelle.

Jos voisin kutsua Enonkoskella vaikuttaneet, 1950-luvun alussa kuolleet isovanhempani Cecilia ja Optatus Hynnisen sekä Aino ja Antti Kuokkasen nyt kylään Loviisan pappilaan, tuskin osaisin kuvitella heidän hämmästystään. Minkälaisen reaktion modernin teknologiamme ihanuudet kännykät, tietokoneet ja virtuaalitodellisuudet heissä aiheuttaisivat? He eivät ehtineet eläessään oppia vielä sanaa televisio. Me olemme muuttaneet 20. vuosisadallamme elämäntapojamme ja arvojamme niin rajusti, että isovanhempieni sukupolvelle olisi ylivoimaista totutella tapa- ja mediakulttuuriimme, pluralistiseen arvomaailmaamme. Tutustuminen Loviisan pappilakulttuuriin kansainvälisine virityksineen olisi heille ehkä liian suuri järkytys.

Syyllistyisin juuri siihen syntiin mistä piispojamme arvostelen, jos - kaiken uhallakin - kieltäytyisin maalaamasta uuta muotokuvaa tulevasta. Roomassa ihmiset toistavat iskusanaa "bella figura" ja puhtaat kasvot. Se tarkoittaa, että maailmamme on siivottava nopeasti parempaan, edustuskelpoisempaan kuntoon ennen uutta milleniumia. Miten käy jos universaalit, modernit arvot saavat tavoittelemansa hegemonian? Jos kulttuurimme vain globalisoituu entisestään, jos kansainvälinen pääoma ja aineelliset arvot saavuttavat tietotekniikan ja median myötävaikutuksella yksinvallan? Miten käy, jos raha todella ratkaisisikin kaiken?

Voidaanko laajamuotoista kulttuuria ja moraalia hallita ilman uskontoa? Miksi tämän vuosisadan ateistiset yhteiskuntajärjestelmät ovat osoittaneet moraalisen kestämättömyytensä? Selviääkö ihminen, jos hän kadottaa Jumalan elämänsä äärettömyyden kuvana? Miten käy, jos elämän mysteeriluonne ja tunne pyhän olemassaolosta kokonaan katoaisi? Heilahtaako heilurinneula seuraavaksi uuden moraalin ja 60-luvun radikalismin suuntaan, jossa solidaarisuus rehabilitoidaan ja omastaan luopuminen toisten hyväksi nousee jälleen arvoonsa? Löytyykö Euro-Euroopassamme oikeudenmukaisuudelle ja rauhalle uutta käyttöä?

Katsoin vuonna 1996 Helsingin Kansallisteatterissa Samuel Beckettin näytelmän Godot, Huomenna hän tulee. Muistan yhä miten vahvasti Godotin odottamisen jännite hallitsi tuolloin näytelmää. Kävin muutama viikko sitten 33 vuoden jälkeen Willensaunassa katsomassa saman näytelmän nykytoteutuksen. Odotus oli ohentunut miltei olemattomiin. Odottajat olivat muuttuneet hyppelehtiviksi kulkureiksi, klovneiksi. Koko näytelmän jännite näytti muuttuneen gestiseksi komediaksi. Ensin harmittelin nuorena kokemani minulle tärkeän näytelmän katoamista. Mutta sitten rauhoituin, sehän olikin vain poikkeuksellisen tarkka kuva hyvinvoivasta Suomestamme.

Miten voisimme odottaa mitään mitä ei ole olemassa? Sen minkä luulimme vielä 1960-luvulla olevan tulossa, olemmekin jo ajat sitten kadottaneet. Kuitenkin: vain odottamalla ihmiset jaksavat, täyttymystä sittenkin kai vähiten kestäisimme.

Unus sed leo

Aisopoksen sadussa kettu rehvastelee leijonalle. Ketulla on yhdeksän pentua, leijonalla vain yksi. Alemmuudentuntoinen kettu säälii leijonaparkaa, jolla on vain yksi. Mutta leijona kuittaa: Unus sed leo, yksi mutta leijona. Määrä ei ratkaise, vaikka vain yksi, mutta sitäkin merkittävämpi.

Toimiiko hyvinvointiyhteiskunnassa sama laki? Ajavatko laadullisesti korkeatasoiset ulottuvuudet määrällisten ohi. Kirjojen nimet paljastavat. Wolfgang Thiersen Ist die Politik noch zu retten? panee pohtimaan 20. vuosisadan lopun painopisteitä. Jürgen Moltmann pohtii siinä vapauden olemusta painottamalla sitä baudrillardilaisittain luovana intohimona (Freiheit ist die schöpfherische Leidenscahft).

Saksalaiset toimittajat Hans-Peter Martin ja Harald Schumann ovat puhututtaneet maailmaa kirjallaan Globaalisaatioloukku (Alkuteos: Die Globalisierungsfalle). Kirjoittajat epäilevät globalisoituvaa maailmaa hyökkäämällä demokratiaa ja hyvinvointia vastaan. He kutsuvat uutta sivilisaatiota 20:80-yhteiskunnaksi, jossa vain viidennes enää tekee työtä ja neljäviidennestä on joutoväkeä. Työtätekevät yrittävät turruttaa turhautunutta joutoväekä keksimällään "tittytainment"-tissiviihteellä (entertainment = viihde, tits = tissit). Kirjassa pohditaan miten päästä eroon talouden ja viestimien synnyttämästä globalisaatioloukusta. Tälle loukulle on löydettävä vaihtoehto. Väkisin tulee mieleenm antiikin tilanne, jossa pieni vähemmistö takasi raadannallaan joutilaisuudessaan kieriskelevälle enemmistölle mahdollisuuden ajatella ja luoda uutta. Voisiko joutilaisuuden valjastaa baudrilardilaisesti luovaan ja innoittavaan käyttöön? Pitäisikö uskaltaa puhua joutilaisuuden siunauksesta?

Myös Gordon Drydenin-Jeanette Vosin Oppimisen vallankumous sekä David C. Kortenin Maailma yhtiöiden vallassa patistavat vallankumoukselliseen ajatteluun. Taloudellista lamaa pahempi on henkinen lamaantuminen. Kaikki tieto voidaan nykyään tallentaa, mutta tarvitaan oppimisen vallankumous jotta tieto voitaisiin panna käyttöön. Jos ihminen kadottaa henkisen ja hengellisen ulottuvuuden elämästään, hän ei näytä selviytyvän Siperiansa käyneet inkerinsuomalaiset yllättivät minut vakuuttamalla miten Siperian vuodet olivat tavallaan heidän elämänsä parhaita vuosia. Samoin virolainen pappi Voldemar Ilja sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa Arkangelin seurakunnan olleen elämänsä parhaan työmaan. Elämisen laatu, läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen kokeminen, hellyyden ja rakkauden tarve ratkaisevat kulutusta ja elintasoa enemmän.

Arkkipiispavitsi vihjaa uskon ominaislaatuun. Jukka Paarma kohtasi kävelyllään Aurajoen rannalla masentuneen, itsetuhoaikeissa olevan miehen. - Onko veli uskossa?, kysyi arkkipiispa. - En ole, mutta minun on vain muuten paha olla, vastasi mies. Uskon tulisi olla elämää kantava voima, ei raskauttava taakka kuten tämä mies koki.

Varjot auki

Kansallisbaletin johtaja Jorma Uotinen opetti meille papeille kerran miten elämässä pitää aina panna kaikki likoon. Balettitanssijalta koko liikesarja särkyy, jos ote sekunniksikin herpaantuu. Vasta kun oppii panemaan itsensä kokonaan likoon pienimpäänkin mitä tekee, on oivaltanut Uotisen mukaan jotain olennaista elämästä. Vertauskuva jäi mieleen.

Helsinkiläisellä miehellä oli tapana kulkea vesisateessa sateenvarjo suljettuna. Vastaantulijat ihmettelivät aina miksei mies avannut varjoaan. - Avaa varjosi hyvä mies, sinähän kastut, neuvoi eräskin. - Miksi et avaa? - En halua tuntea, että olen käyttänyt kaikki mahdollisuuteni loppuun, mies vastasi.

Siinäpä se. Joko olisi aika avata varjot ja panna kaikki peliin: Eläköön Las Vegas, uudet panokset olkaa hyvä! Sivistyksen ensimmäinen ehto on - kaikesta huolimatta - että olemme hyvällä tuulella.

Veli-Matti Hynninen