Papin puntari 24.9.1998
Roomassa kerrotaan nykyisin, että ihmisellä pitää olla ”bella figura” ja puhtaat kasvot. Bella figura tarkoittaa lähinnä edustuskelpoisuutta, sitä että pyyhkii edes jollakin lailla hyvin ja että pää pysyy pystyssä. Tämä roomalainen muoti on onneksi täyttä häkää leviämässä tänne Pohjolaan. Euroopan unionin tulevana puheenjohtajamaana meikkaus on meilläkin alkanut.
Rooma on pantu pakettiin. Pietarin kirkkoa myöten monumentit, tärkeimmät rakennukset, kadut ja kaikki katseltavat on väliaikaisesti ympäröity rakennustelineillä. Kaikki on saatava kuntoon, sillä riemuvuosi 2000 on ovella. Sama vimma viheltää rakkaassa Helsingissämmekin, kun Esplanadia koristellaan nupukivin ja Mannerheimintietä valetaan juhlakuntoon.
Bella figura on siis roomalais-suomalaista puhdistautumista, laittautumista kohta koittavaan uuteen vuosituhanteen. Törmäsin lauseeseen ”Finland Takes Europe to the New Millenium” (Suomi johdattaa Euroopan uudelle vuosituhannelle) ja ajattelin että mitähän roomalaiset tästä meidän iskulauseestamme oikein tuumivat. Miten niin Suomi? Miksi juuri me ikuisen Rooman rinnalla?
Bella figurassa onkin enemmän kyse asenteiden kohentamisesta kuin paikkojen puunaamisesta. Ilman kantavaa itsetuntoa ei ihminen kauan jaksa. Katsotaanpa vaikka kehumaamme demokratiaa. Sekin on masennustilassa. Vähemmistöjen oikeudet heikkenevät, yksinäiset yksinäistyvät, sairaat ja syrjäytyneet jäävät toisten jalkoihin. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, taloudellinen eriarvoisuus kasvaa. Jos politiikka ei kiinnosta, yhteisten asioiden hoito kärsii. Bella figura tarjoaa tähänkin asennemuutosta.
Oltuaan vuosia Roomassa Villa Lanten johtajana Päivi Setälä kirjoitti kokemuksistaan kirjan Näköaloja Villa Lantesta. Suomeen palattuaan Setälä huomasi meidän suomalaisten puhuvan itsestämme kielteisesti. Meille läheisiä sanoja – näin hän luettelee – ovat huono itsetunto, kateus, ahdistus ja itsetuho.
Tuttuahan tämä on. Jos olemme vähän aikaa poissa kotoa vaikka pienellä ulkomaanmatkalla,Suomi sattaa näyttää matkan jälkeen erilaiselta. Aina ei olekaan sokeeraava mennä uuteen kulttuuriin vaan vasta palaaminen takaisin se vasta saattaakin järkytyksen aiheuttaa. Kauempaa näkee usein tarkemmin.
Ja päinvastoin. Jos kuuntelemme toisten arvioita itsestämme saatamme yllättyä. He näkevät meidät selviytyjinä ja ihalievat pitkää ja kunniakasta selviytymishistoriaamme. Olemme nousseet köyhyydestä kukoistukseen. Olemme luoneet tähän maahan kestävää kulttuuria, musiikkia kirjallisuutta, kuvataidetta ja vaikka mitä vientikelpoista aina mikahäkkisiä ja lätkänprelaajia myöten. Vielä muutama vuosi sitten saatoimme tuntea olevamme ruotsalaisille enemmän pikkuveli. Saatoimme tuntea lännen markkinoilla pientä alemmuuttakin, mutta nyt EU:n eturintamassa näytämme heille ja muille mistä ne länsituulet oikein puhaltavat.
Kerron pari esimerkkiä. Kun vuonna 1969 oli ensimmäistä kertaa paavi Paavali VI:n vastaanotolla Roomassa, me luterilaiset teologit tunsimme olevamme kirkkohistoriallisen käänteen aallonharjalla. Nyt 29 vuotta myöhemmin meidät istutetaan kymmeniintuhansiin nousevan vierasjoukon kärjessä mahdollisimman lähelle pyhää istuinta ja paavi Johannes Paavali II tulee – kuten jo monasti ennenkin – henkilökohtaisesti kättelemään meidät.
Muutoksesta kertoo myös angilkaanis-luterilainen yhteys, jota harjoitimme viimeksi viime sunnuntaina. Roomassa jaoimme pyhän ehtoollisen Englannin prinsessa Margaretalle ja muulle anglikaanikirkkoon kokoontuneelle kansainväliselle seurakunnalle. Siinä olimme Porvoon asiakirjaan nojaten yhdessä palvelemassa läpeensä katolisen Rooman sydämessä luterilaisina ja anglikaanisina pappeina. Kirkot ovat löytäneet ekumenian tienpään. Mutta myös Eurooppa on muuttunut hyvään suuntaan:
Bella figura ja puhtaat kasvot.
Veli-Matti Hynninen