Puntari 130901
Tiettävästi ”terroristien isä” Osama bin Laden esikuntineen piileksii Talebanien suojeluksessa Afganistanissa. On välttämätöntä ja oikein, että syylliset kaivetaan esiin ja saatetaan oikeuden eteen. Mutta kostosta puhuminen ja uhkaileminen on hirvittävimmällä hetkelläkin tuomittavaa. Syyllisyys ja kosto ovat kaksi eri asiaa.
Vaikka Osama bin Ladenia pidetään kiihkoislamilaisen terrorismin symbolina, olisi kohtalokasta leimata kaikki islamilaiset kiihkouskonnollisiksi terroristeiksi. Kostoa vaativia kiihkoilijoita on kaikissa uskonnoissa, myös meissä kristityissä. Ei millään uskonnollisellakaan (teko)syyllä pidä pyhittää väkivaltaa eikä hankkia oikeutusta pahalle.
Syyskuun yhdestoista 2001 on mustan häpeän päivä ihmiskunnan historiassa. Se muistutaa miten traagisesti voimme epäonnistua ihmisinä ja tuhota itseämme. Elämän arvokkuus on saanut pahan kolauksen. Musta päivä vaatii meitä tutkimaan väkivallan syitä. Tietysti myös katastorfin raskaat seuraukset on kannettava yhdessä. Mutta pääkysymyksemme kuuluu nyt: löydämmekö koston sijasta päättäväisyyttää väkivaltaa eliminoivalle rauhantyölle?
Katkeruutta synnyttävä köyhien ja rikkaiden kuilu lisää väkivaltaa. Säälimättömällä epäoikeudenmukaisuudella ja riistolla horjutetaan aina elämän tasapainoa. Kun katkeruus kasvaa siihen mittaan ettei mikään muu enää auta, usein ajaudutaan hirmutekoihin. Elämän oma laki ohjaa käyttäymistämme, ahdinkoon joutuneiden ihmisten ja kansojen hätähuuto ei ikinä kuullosta korvassa kauniilta. Mutta tällä hetkellä hältyssireenit soivat korvissamme. Jokaisen on kuunneltava.
Syyskuun yhdestoista on musta päivä myös siksi, että se madaltaa väkivallan kynnystä. Rriskialtista sotapoltiikkaa, kostoa ja väkivaltaa pyritään perustelemaan nyt maailman silmien edessä viattomien vuodattamalla verellä. On aina vaarallista perustella vääryyttä toiella vääryydellä. Nyt mitaaan ihmisyytemme laatua, kykenemmekö koston sijasta kasvamaan uutta luovaan anteeksiantamaukseen ja parantavaan rakkauteen?
Mustalla päivällä on myös myönteinen latauksensa. Se voi ohjata meitä parannukseen, väkivallan syiden ehkäismeiseen, uudenlaiseen lähimmäisyyteen. Sillä voi olla myös ulkopoliittisesti liennyttävää merkitystä. USA ja Venäjä voivat tätä tietä kasvaa lähisempään kumppanuuteen. Yhteinen hätä, maailmanlaajuisen terrorismin uhka voi liittää kansat tiivimpään yhteistyöhön.
Ja onhan se kansojen historiassa ja yksityisen ihmisen elämässä ennenkin nähty, että kriisissä voi olla siunaus. Me olemme niin kovia ja jääräpäisiä, ettemme pysty parantavaan muutokseen muuta kuin pakon edessä. Kriisit pakottavat arvioimaan elämää uudelleen ja luomaan uutta. Tässä on traagisuuden valoisa puoli. Miksi elämämä niin usein avautuu vasta kraattereistaan?
Paniikkiin ei siis ole syytä, traagisimmallakaan hetkellä kajastava valo ei sammu. Vapauden ja turvallisuuden kaipuuta ei mikään voima tukahduta. Sydämeni iloitsi kun kuuntelin Helsingin, Turun ja Rooman piispojen rohkaisevia puheita oikeudenmukaisuuden ja rauhan välttämättömyydestä. Vaikka kirkkomme eivät läheskään aina ole osanneet olla rauhantekijöitä, evankeliumin kutsu rauhantyöhön on tinkimätön. Kristityn tie on rauhantekijän tie. On kasvettava rauhaan ilman kompromisseja. Eri puolilta vasataanottamani pyynnöt rukoilla rauhan puolesta rohkaisevat tähän, määrätietoiseen rauhantyöhön.
Pimeyteen loistaa valo. Kuolemaankin koittaa uusi elämä. Elämä on paradoksi, vastakohtien kohtauspaikka, jossa viiltävimpään häpeään ja traagisimpaan tappioon kajastaa toivon valo. Vaikka tuhoa synnyttävät iskut jäävät häpeällisinä tahroina historiaan, ne eivät ole koko historia. Historian ohjat ovat sittenkin muualla. Kauneinta historiaa luovat aina ne, jotka sitoutuvat rauhaan. Tappaminen ei lopu tappamalla, eikä väkivalta vähene kostamalla. Väkivalta ei tuo kestävää ratkaisua ihmiskunnan elämään.
Onniteltavia ovat rauhantekijät.
Veli-Matti Hynninen