Puntari 180901
Kanteleen ja koko Pukkilan Keisari Kleopatransa kanssa juhlatuulella 9.9.2001
Suomessa loppukesästä vieraillut moskovalainen teatteriohjaaja Kama Ginkas kohahdutti teatterin ystäviä. Anton Tsehovin Musta munkki nostatti terrori-iskun kaltaisia otsikoita: ”Karmea loppu – elämä olikin huijaus.”
Näinä päivinä olemme joutuneet tutkimaan elämän olemusta väkivallan, kärsimyksen, kuoleman, mielettömyyden näkökulmasta. Mitä elämää se sellainen on, jolta puutuu mieli? Onko elämä sittenkin huijausta? Luulemme olevamme elämässä kiinni, mutta kun sitä vähän järkytetään, jäljelle jääkin vain pelkoa ja levottomuutta. Vai pelkämmekö myös sitä, että järkytys paljastaa onttoutemme? Missä on elämämme turvapaikka?
Olen aina epäillyt, vaikakkaan en toivonut, että teatteri saarnaa usein paremmin kuin me papit. Kun tässä syksyn alkajaisiksi on pitänyt tutustua kaksinaismoraalia ravistelevaan Topaze-näytelmään, Ahti Karjalaisen kamppailusta kertovaan Isään, ja nyt viimeksi Lasse Pöystin riemulliseen komediaan Kasimir ja Charlie, on jälleen pitänyt tunnustaa teatterin etevämmyys.
On pitänyt itkeä ja nauraa yhtä aikaa, teatterista lähdettyä on ollut puhdistunut ja virkistynyt olo. Aivan kuten messustakin pitäisi lähteä huojentunein, virkistynein mielin. Mutta miten saarna voisi koskettaa yhtä elävästi ja kokonaisvaltaisesti kuin teatteri? Miksi sana yhden sanomana tenhoaa, toisen lausumana kumisee onttouttaan? Missä syke, missä ilo, missä lepo ja lento?
Maailmaamme järkyttänyt tragedia vaatii nyt löytämään sanoille uusia sisältöjä. Enää ei riitä, että maltamme mielemme ja että harkitsemme tragediaa kaikessa rauhassa. Riittääkö sekään, että kuittaamme vääryyden hurskailla rukouksilla. Kyllä nyt on pureuduttava tämän lisäksi väkivallan syihin, epäoikeudenmukaisuuden ja muun vääryyden oikaisemiseen. Riittääkö se, jos kirkonedustajat vain rauhoittelevat, mutta eivät tosissaan ryhdy yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ajajiksi? Saarna ei kosketa, jos sanat ovat onttoja, ajastaan irti olevia, kuolleita sanoja. Evankeliumi on elävä sana, se pitää elää todeksi.
Otin yhteyttä Suomessa vaikuttavaan islamilaiseen kulttuurineuvostoon ja pyysin imaamia selvittämään meille kristityille jälleen kerran islamin olemusta. Sanaan islam liitetään nyt niin vääristyneitä sisältöjä ja muslimeja leimataan kautta maailman terävällä terrosistirikollisen pilkkakirveellä, niin että rakkaudettomuuden ja vihan äänet oikein vihlovat korvissamme.
Teki oikein hyvää nähdä teeveestä miten afganistilaisen ihmisoikeusjärjestön edustaja Hemed Shafae Normand karisteli meidän suomalaisten ennakkoluuloja ja ohjasi ajatusta ja askeleita rauhan suuntaan. Tappaminen on aina viimeinen, ei hyväksyttävä tie rauhaan, hän vetosi. Tappaminen ei lopu tappamalla, vaan epäoikeudenmukaisuuden, sorron ja köyhyyden eliminoimisella. Samaa korostivat amerikkalaiset, antropologi Jeremy Gould ja Eugene Holman samassa ohjelmassa. Yhtä vaarallista kuin leimata muslimit terroristeiksi, olisi pitää kaikkia amerikkalaisia kostonhimoisina barbaareina. Vääryys on aina oikaistava riippumatta siitä kenen joukoissa se pesii.
Suomen lähes kolmeakymmentätuhatta muslimia edustava imaami Khodr Chehab kiittääkin Suomen hallitusta ja kirkkoa solidaarisuudesta. Imaami muistuttaa, että islam tuomitsee terrori-iskut. Samaan hengenvetoon hän tunnustaa aavistavansa vihan syyt. Rauha ei synny maailmaan, jos epäoikeudenmukaisuuden ja köyhyyden syitä ei poisteta. Tässä yhteinen tehtävä kristityile, muslimeille, kaikille.
Uudesta koraaninsuomennoksesta kantautuu korviin muslimin rukous. ”Kunnia Jumalalle, maailman Herralle, Armeliaalle Armahtjalle, Tuomiopäivän Ruhtinaalle. Sinua me palvomme, sinua me huudamme avuksi. Johdata meidät oikealle tielle.” Koraanin teksti on kuin suoraan Raamatusta, rukous, johon kristitty voi yhtyä. Karmea loppu – elämä huijaus vaihtuu tämän tien päässä iloisen huudahtukseen: Ihana loppu- elämä on yhtä juhlaa.
Veli-Matti Hynninen