Papin puntari 7.5.1998, Veli-Matti Hynninen
Erno Paasilinna kertoo muistelmissaan suhteestaan isäänsä ja äitiinsä. Isä Paasilinna on ympäristössään tärkeä ja keskeinen vaikuttaja, poliisimies jolla on keskeinen rooli paikkakunnan elämässä. Hän saa huomiota kymmenien sivujen verran, mutta äiti kuitataan muutamalla rivillä. Kun kuuntelin arviointia tuosta kirjasta, arvioitsija ihmettelikin juuri sitä miten poika voi niin vähällä ohittaa äitinsä. Vaikka äiti usein, kuten tässäkin tapauksessa, joutuu kantamaan päävastuuta perheestään.. Kun vaikuttaja-isä kuolee nelikymppisellä yksinhuoltajaäidillä on tietämistä miten selvitä poikajoukkonsa kanssa. Mistä repiä leipä ja toimeentulo? Miten selviytyä päivästä toiseen.
Paasilinna kertoo kirjassaan uusista isäehdokkaista, joita aina silloin tällöin toiveikkaana saapuu taloon, lopulta kuitenkin aina tyhjin tuloksin. Kandidaateista erottuu yksi. Pääkaupunkiseudulta taloon saapunut salskea ammattimies osaa käytöstavat, ymmärtää mistä narusta pitää osata vetää, jotta voi tehdä vaikutuksen äitiin.
Mutta metsätöihin ei ammattimiehestä ole, se pojalle nopeasti paljastuu. Ernoa suorastaan suututtaa, kun hän keksii, että hänen metsätienesteistään tuo ammattimieskin tässä pääsee nauttimaan. Ja sitten. Kun ammattimies kerran ajaa Rikun suohon, Ernon on katkaistava valjaat ja annettava tekohengitystä suonsilmään uppoavalle hevoselle. H mittansa täyttyy. Suokeikalta palattuaan hän uhoaa, että nyt tuo mies meiltä lähtee tai sitten lähden minä. Ja niin sai ammattimies lähteä etsimään itselleen suotuisampia suhteita ja suhdanteita. Vaikka äiti kuitataan näissä muistelmissa isää niukemmalla sivumäärällä, sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että äidin merkitys olisi ollut ainakaan isää vähäisempi. Onhan äiti meille jokaiselle elämämme ensimmäinen nainen, ratkaiseva ja tärkeä. Me emme valitse vanhempiamme. Äiti on aina isää ”varmempi” tapaus. Äidinvirka elämän synnyttäjänä on korvaamaton, ainutlaatuinen, läpi elämän meissä vaikuttava perussuhde. Jokainen ihminen on synnyttäjälleen velkaa elämän. Tätä kiitollisuutta maksamme kantaessamme äitiemme haudoille kukkia. Tai kun lapset tarjotin täristen ojentavat omin voimin keitetyt aamukahvit ja äitienpäiväruusut mukamas juuri heräävälle äitikullalleen.
Tuskin mikään asia maailmassa on yhtäaikaa niin luonnollinen ja jännitteinen kuin halumme osoittaa hellyyttä elämämme ensimmäiselle naiselle. Jokainen ymmärtää, että ilman tätä hellyyden anatomiaa elämä ei synny eikä kehity. Ilman rakkautta ja kiintymystä elämä jäisi ontoksi ja koleaksi. Jos emme osaisi reagoida toisiimme, jos meiltä puuttuisi kyky etsiä ja rakentaa uusia ihmissuhteita. Jos meiltä puuttuisivat yllätykset, ihmeet ja luottamukset, elämä olisi liian köyhää elettäväksi. Se millä tavalla me vietämme juhliamme, myös äitienpäivää vihjaa syvimmältään miten me elämme tätä elämäämme. Kuten runoilija sanoo ”toisissamme me tiedämme keitä me olemme.”
Äitienpäivä syntyi amerikkalaisen Ann Jarviksen ehdotuksesta ”kaikkien äitien yleisen muistopäivän” viettämisestä. Pappi innostui ja nopeasti tapa levisi Amerikasta tänne Pohjolaankin. Ruotsissa äitejä juhlitaan toukokuun viimeisenä, meillä toukokuun toisena sunnuntaina. Menneiden vuosikymmeninen kristillis-isänmaallinen paatos on vaihtunut iloiseksi kukittamiseksi. Loviisan ja Valkon kirkoissa kukitetaan äitienpäivänä kaikki naiset.
Äitienpäivä kuuluttaa lähisuhteiden tärkeyttä. Äidinvirkaa elämässämme ei hoida vain se nainen, joka on meidät synnyttänyt. Ne naiset, joille osoitamme hellyyttä ja jotka antavat meidän tuntea hyväksyntää ja rakkautta ovat huomiomme ja kukkamme ansainneet. Kukka äitienpäivänä kuuluu kulttuuriin. Äitienpäivä on välittämisen kulttuuria, rakkauden juhlapäivä. Naista emme ikinä muista tai juhli liikaa. Äitienpäivä on samalla toinen rukouspäivä, perheen, ystävyyden ja lähisuhteiden noteeraamisen päivä. Onnea sinulle nainen.
Veli-Matti Hynninen