Papin puntari 110698
Jos ihmiset eivät tekisi asioita virallisten ennusteiden ja budjettien ohi, kehitys pysähtyisi. Vain uskaltautumalla virallisen päätöksentekokoneiston ulkopuolelle, syntyy muutosta. Ilman uuden värinää elämä köyhtyisi.
Tähän hullunrohkeuteen yllytti median toimitusjohtaja Markus Leikola kuulijoitaan yliopistolla. Edes maisteri ei voi hallita maailman kaikkia asioita, veisteli Leikola. Asioista on otettava selvää ja niitä on ajettava. Maailmaa viime talvena ravistellut Martinin ja Schumannin kirja Globalisaatioloukku puolestaan laukoo, että maailma on entistä enemmän muuttumassa illuusioksi. Politiikkakin on entistä enemmän kulissien ja illuusioiden luomista. Sodatkin ovat entistä enemmän etnispohjaisia sisällissotia. 1930-luvun malliin maailma yhdistyy ja hajoaa samanaikaisesti. Rahalla mitaan kaikki.
Virolainen tutkija Anu Milius Tartosta uskaltaa tunnustaa miten hänen kotimmaassaan yllättävän moni asia on neuvostovallan jälkeen kääntynyt huonompaan suuntaan. Anu Milius kävi koulunsa ja yliopistonsa, perusti perheensä ja teki elämäntyönsä Neuvosto-Virossa. Hän teki tiedettä, kävi teattereissa, osti kirjoja, viihtyi kasvavan perheensä kanssa. Matkojakin hän teki, vaikka suuren valtakunnan ulkopuolelle ei ollut pääsemistä. Mutta Viron itsenäisyydestä (1991) alkoi alamäki.
Anu Milius kertoo miten neuvostoaikana palkka riitti moneen. Oli varaa ompeluttaa vaatteet ompelijalla, teatteriliput ja kirjat olivat halpoja. Oli varaa tilata kotiin neljäkin sanomalehteä, aikakaus-, tiede- ja lastenlehtiä. Kulttuurin harrastaminen ja tieteen tekeminen oli mutkatonta, ulkonaiseen toimeentuloon ei tarvinnut kinnittää päähuomiota.
Mutta nyt. Kirjoja ei ole vara ostaa, teatteriliput ovat kalliita, ravintolassa ei ole varaa syödä. Nyt maailman maat ovat lento- tai laivamatkan päässä, mutta matkustamiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Nyt kaupat notkuvat tavaranpaljoudesta, mutta 1150 suomenmarkan palkka riitää hädintuskin välttämättömimpään.
Rankinta on kuitenkin epävarmuus. Tutkijan työsuhde solmitaan vain vuodeksi kerrallaan. Työttömäksi jääminen tietäisi vain 160 markkaa kuussa. Lakeja muutetaan tiheään. Eläkeikä nousi äkkiä 55 vuodesta 63 vuoteen. Alituinen rahapula ja epävarmuus on synnyttänyt pelkoa. Anu Miliuksen mukaan psyykkiset kuormat ovat sairastuttaneet lyhyessä ajassa kansan.
Rankinta on eläkeläisillä. Heidän elinikäinen raadantansa ei päättynytkään leppoisiin eläkeläispäiviin. Nyt pitää tonkia roskiksia ja kerätä pulloja hekensä pitimiksi. Kukaan ei ole enää kinnostunut näistä ”hyödyttömistä” kansalaisista. Kovat arvot ovat astuneet voimaan pyhittämään keinot, tunnustaa Anu Milius.
Suomessa olemme tottuneet tähän kovaan peliin. Mutta minkälainen olisi Suomi, jos sosiaaliturvamme riisuttaisiin? Lyhyet työsuhteet, matala palkkaus ja ikärasismi yhdistävät meitä jo virolaisiin sukulaisiimme. Onko Anu Miliuksella oltava kohtalotoverinsa myös Suomessa? Mihin johtaa yksipuolinen tekniikan, talouden ja hyödyn palvonta? Miten käy kansan, jos siltä vedetään kulttuuri jalkojen alta?
Virolainen kirjailija Jaan Kaplinski ei väsy varoittamasta mihin tämä markkinoita palvova jumalattomuus johtaa. Meidän ei ole pakko suostua viihdvirtojen vietäväksi, tähän hulvattomaan performanssiin, jossa ihmisen ilot tallataan rahan rakoon. Puhuuko Anu Milius omiaan vai olemmeko me markkinoiden parkkinnuttamat suomalaiset jo liian kuuroja kuulemaan ympäristömme hätähuutoja? Vaikka sanotaan että raha ei haise, se voi kuitenkin tärvellä sielun ja sutata tulevaisuuden.