Papin puntari 28.10.1998
Veijareita Helsingissä
Irlantilaisten tuntema kansantarina veijari Jackista on synnyttänyt pyhäinpäivälle outoa merkitystä. Jack-veijari oli niin ahne mies, ettei hänellä ollut mitään pääsyä taivaaseen. Mutta helvettiinkin hänellä oli porttikielto, koska hän oli kerran onnistunut naruttamaan itsensä paholaisen. Kostoksi tästä paholainen heitti Jackille tulikekäleen. Jack sohaisi palavan kekäleen kurpitsaansa, jota hän parhaillaan oli nauttimassa iltapalakseen. Kurpitsasta syntyi hetkessä valaiseva lyhty.
Kun kerran kaikki portit olivat kiinni, Jackin oli tyytyminen ainaiseen vaelteluun kurpitsalyhty ainoana lohtunaan.
Kun irlantilaiset sitten 1800-luvulla muuttivat Amerikkaan, he veivät Jack-polon lyhtyineen uudelle mantereelle. Lapselliset amerikkalaiset mieltyivät oitis kurpitsalyhtyä kantavaan satuolentoon ja alkoivat jäljitellä Jackia. Kurpitsan ympärille viritettiin kaikenlaista humpuukia noitineen ja kummituksineen.
Näin tulivat helposti innostuvat amerikkalaiset jälleen kerran keksineeksi uuden juhlan, jolla ei ollut päätä eikä häntää. Sitä ryhdyttiin viettämään vanhan kelttiläisen sadonkorjuujuhlan aikoihin joka syksy pyhäinpäivän aikoihin. Kelteillähän oli ikiajoista ollut tapana juhlia sadonkorjuuta yhdessä vainajien sielujen kanssa. Tämä pelotti joitakin ja siitä syystä sadonkorjuuväki käytti naamioita, jotteivat sielut olisi tunnistaneet juhlijoita. Yhdistämällä kelttien vainajajuhlan Jack-veijarin seikkailuihin amerikkalaiset synnyttivät Halloween-juhlan (All Hallow`s Eve). Halloween on sen verran pyhäinpäivän näköinen, että amerikkalaisella kekseliäisyydellä siitä tuli mitä oivallisin pyhäinpäivän aatojuhla.
Valitettavasti tätä naamiasjuhlaksi muototunutta Halloweenia on markkinoitu viime vuosina myös Suomeen. Vaikka sillä onkin joitakin yhteisiä kulttuurihistoriallisia juuria kristillisen juhlaperinteen kanssa, sillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä pyhäinpäiväjuhlamme kanssa. Pyhäinpäivä on luonteeltaan syvällinen ja arvokas, josta Halloweenia ei ainakaan voi kiittää. Pyhäinpäivä on kirkollista perinnettä kunnioittava kaikkien pyhien juhla, jossa kuoleman tosiasiaa lähestytään nöyrällä kunnioituksella.
Kirkossa historian ja kuoleman välinen raja murtuu, näkyvä ja näkymätön maailma sulavat yhteen. Matkantekoon (in via) kuuluu rasitus ja samalla selittämätön kaipaus päästä takaisin kotiin (in patria). Tämä jumalallinen kaipaus kuuluu koko luomakunnan olemukseen. Siksi jokainen ihminen kuljettaa jo luomisen perusteella pyhyyden näkymätöntä sädekehää matkassaan. Pyhät eivät suinkaan asu vain taivaassa, kirkkojen liepeillä tai luostareissa. Heidät tapaa useimmiten kadulla ja liikenteessä, lentokentillä ja marketeissa. Pyhän miehen voi tavata vaikka kotikaupunkinsa kuppilassa, vaikkei moni ole häntä tuntevinaankaan tai ei ainakaan pidä häntä kovin pyhänä.
Pyhäinpäivä on kotiaan etsivien juhlapäivä. Sitä ei vietetä vain kuolleiden muistopäivänä vaan kaikkien pyhien, myös täällä elävien pyhien muistopäivänä. Pyhäinpäiväjuhlaa vietetään yhdessä, näkyvän ja näkymättömän raja murtuu Jumalan seurakunnassa. Ilman näkymätöntä todellisuutta tämä näkyvä olisi ilotonta ja elämä lohdutonta. Pyhäinpäivä muistuttaa, että olemme rajalla. Rajan viehätys piilee siinä, että aavistamme sen kätkevän elämää suuremman salaisuuden.
Kuolema paljastaa yhtaikaa voittajan- ja vihollisenkasvonsa. Raamatussa apostolit kehottavat katsomaan Krsituskeen kuoleman voittajana. Vaikka kuolema on vihollinen, Kristuksen krikossa se kaiken uhallakin koetaan voittona. Pyhäinpäivänä kynttilät syttyvät tämän voiton merkiksi.
Veli-Matti Hynninen