Papin puntari 23.10.1998
Meille monille on muodostunut hieman ankea kuva Itä-Euroopasta. Jonkun mielestä se ei olisi oikein vakavasti otettavaa aluetta lainkaan. Tai ainakin siellä kaikki on enemmän tai vähemmän rempallaan. Semiotiikan opettajani Henri Broms on toista mieltä. Hän on tutkinut itäblokin olemusta ja tuo tottuneellekin Unkarinkävijälle monta uutta näkökulmaa. Haluan Bromsin kanssa hälventää näitä itäisiä harhoja.
Ensimmäinen harha olisi syyttää takapajusta yksin kommunismia. Kommunismi tuhosi kyllä talouden, mutta takapajun syyt ovat paljon vanhemmat. Itävalta-Unkarin hallintoa pidettiin poikkeuksellisen hitaana. Se johtui siitä, että Habsburgein valtakunnassa virastot ja joskus yrityksetkin olivat ”K.K.” eli ”Kaiserlich-Königlich”. Tälle – meillä Suomessakin joillakin paikkakunilla tutulle – hitaalle hallintomallille 1920- ja 1930-lukujen wieniläiskirjailija Robert Muslin antoi nimen ”kakania”. Kakaniaa esiintyy varmimmin siellä missä punakat niskat ja ylikorostunut hallintominä leimaavat yhteisten asioiden hoitoa. Se on siis eräänsortin brezhneviläisyyttä. Virastojen toimimattomuus ja metafyysinen (yliaistillinen) päätöksentekotapa selittävät Itä-Euroopan takapajuisuutta. Mutta eihän kakania ole vieras käsite meilläkään, vai ettekö muka ole sitä koskaan Suomessa tavanneet?
Unkarintuntija Henri Broms muistuttaa ettei suomalaisten kannata muutenkaan liikaa röyhistellä. Pikemminkin olisi hyvä muistaa, että Habsburgien aikoihin oma takapajuisuutemme oli Unkaria ja montaa muuta maata yleisempää. Vielä tämän vuosisadan alussa neljännes suomalaisista oli köyhäläisiä ja heistä huomattavan suuri osa asunnottomia. Budapest oli tuohon aikaan jo sentään hienostuksen ja taiteen suurkaupunki metroineen, oopperoineen, viihtyisine kahviloineen sun muineen. Eikä Wienin läheisyys ainakaan himmentänyt sen hohtoa.
Unkarilaisten ystäviemme lahjakirjoista on helppo huomata miten kauniisti unkarilainen aristokratia ja budapestiläinen kulttuuri kukoistikaan jo vuosisadan alussa. Esimerkiksi Georg Lukacsin teos ”Budapest 1900” paljastaa miten pitkällä budapestiläiset jo sata vuotta sitten olivat. Rakkaassa Helsingissämme ei siihen aikaan pahemmin osattu oikein haikallakaan gourmeekeittiöiden ja ylevien tapojen suuntaan. Juhani Ahon romaanissa ”Yksin” on joitakin helsinkiläishuoneistojen kuvauksia, joista voi lukea miten nuorta tapakulttuurimme onkaan.
Bromisn mukaan ”aistien monipuolisesta sivistyksestä” on meille Suomeen saatu elonmerkkejä vasta 1970- ja 1980-luvuilla. City-lehti ainakin väittää, että vasta 80-luvun helsinkiläiset ovat alkaneet muuttua tyylikkäiksi ja eurooppalaisiksi pukeutumiseltaan ja tavoiltaan. Kehä kolmosen ulkopuolelle tämä kehitys lienee vasta matkalla, vaikkakin Brysselin henki on potkinut meitä reunoilla asuviakin hieman eurooppalaiseen suuntaan. Siunattu Euroopan unioni.
Itä-Euroopalla on oma mentaliteettinsa, omat tapansa ja oma viehätysvoimansa. Uskon, että suomalaisten Unkarirakkaus on osaltaan sen aavistamista, että mekin olemme tästä itäisestä sielusta osalliset. Itä-Euroopan sielu paljastuu sen myyteissä: myytit ovat eri kulttuureissa todellisunta ainesta. Hallinnot ja taloudet vaihtuvat, mutta kulttuuri jatkaa elämäänsä. Siksi matkailijakin usein vaistomaisetsi hakeutuu uudella paikkakunnalla ensin kirkkoon haistellakseen sen paikkakunnan henkeä. Astumalla sisään vaikkapa Loviisan tai Csömörin kirkkoon voi heti aavistaa minkälaista väkeä tällä paikkakunnalla asuu.
Itä-Euroopasta puuttuu lisäksi läntinen kiire. Mitä merkitystä parhaallakaan hyvinvoinnilla voisi olla, jos siitä ei ehdi nauttia. Unkarilaisilla on tätä kiireettömyyden hyödykettäkin meitä suomalaisia enemmän. Sitä aion ottaa unkarintuliaisina mukaan tällä kertaa vähän tavallista enemmän.
Veli-Matti Hynninen