Veli-Matti Hynninen:
Jeesus, pappi ja isovanhemmat
Toimitin naapuriseurakunnan kirkossa ensi syksynä koulunsa aloittavien koulutyöhön siunaamisen. Kolmekymmentäkolme terhakkaa pystypäätä istui etupenkissä ensin kuuntelemassa papin saarnaa ja siirtyi sitten alttarille siunattavaksi. Kirkossa istui komea joukko tulevista koululaisistaan ylpeitä isiä ja äitejä. Myös isovanhemmat olivat silmä tarkkana paikalla; koskettaahan suvun nuorimmaisten sivistäminen mitä suurimmassa määrin tätä suurenmoista grand old-siipeä.
No, siinä sitten oltiin, yhdessä oltiin, sanaa luettiin, saarnaa kuunneltiin. Tai ei pelkästään kuunneltu, sillä innostuin saarnassani kyselemään näiltä kouluun lähtijöiltä yhtä ja toista. Halusin tehdä kunniaa isovanhemmille ja kertoa kaikille, miten tärkeää on jatkuvuus. Se että sukupolvet siirtävät kokemuksensa ja viisautensa eteenpäin, on kulttuuriteko. Sellaiset kansat ja kulttuurit, jotka osaavat antaa arvon iän tuomalle kokemukselle, menestyvät muita paremmin. Tästä historia todistaa. Raamatun maailmasta nousee ajatus kunniavanhuksista; Simeonin kaltaiset ikäihmiset ovat kaikkein arvostetuin ja kunnioitetuin ihmisryhmä.
Kysyin siis lapsilta, että kukahan mahtaa olla kaikkein viisain ihminen? Halusin tätä kautta päästä kiittämään isovanhempien viisautta. Mutta miltei kaikki viittasivat ja antoivat saman vastauksen: ”Viisain kaikista on Jeesus”. Jatkoin kysymistä ja sanoin, että entäs nyt täällä maan päällä olevista, kuka näistä mahtaisi olla viisain? ”Pappi!”, kajahti selkeä vastaus. Sanoin, että kyllä pappina oleminen todella kysyy viisautta, pitää ratkoa ihmisten vaikeita pulmia, on osattava auttaa ja lohduttaa, on rakastettava vihamiestäkin kuten Jeesus neuvoo. Sielunpaimenen on osattava olla vaikka mitä. Tämä vastaus tavallaan oli oikea, mutta kuitenkin sanoin lapsille, että isovanhemmat, mummi ja ukki, he ne vasta viisaita ovat. He ovat kokeneet monen, monen vuosikymmenen ilot ja pettymykset. He ovat kaikesta selvinneitä, viisaita ja kokeneita. Heitä kannattaa kuunnella.
Erään nuoren kollegan yritys kuvata väitöskirjassaan erilaisia työyhteisömalleja ja johtamistapoja herätti minussa monia kysymyksiä. Vaikka tiedetään, että tiukkaan napitetut organisaatiomallit ovat auttamattomasti aikansa eläneitä, eivätkä tuota toivottua tulosta, miksi ihmeessä kirkon kentässä vielä huhuillaan niiden perään? Onko kirkon työyhteisöasioissakin tultava jälkijunassa?
Minkä tahansa yhteisön kehittäminen ja johtaminen nojaa aina eniten luovuuteen, vuorovaikutuksiin, ihmissuhteisiin. Myös suhteet yhteisöstä ulospäin (imago) ovat avainasemassa. Jokainen – myös seurakunnan työntekijä – on oman työnsä asiantuntija ja kykenevä motivoimaan itseään. Organisaation ihailu olisi osattava vaihtaa löyhempään, säröä ja ristiriitojakin sallivaan luovuusmalliin, jossa jokainen ottaa itse vastuuta itsestään ja tekemisistään. Mitä enemmän olen tutkinut erilaisia johtamistapoja, sitä enemmän olen ihastunut tähän ”villiin luomisvimmaan”. Se ei sälytä syytä toisten niskaan vaan synnyttää ilon ja tartuttaa palon.
Ja jälleen kielitiede tulee avuksi. Otetaan vaikka sana emootio ja motivaatio, niillähän on yhteinen kantasana movere (=liikkua). Panemalla solunsa ja tunteensa liikkeelle, voi sytyttää toimintaa ja luoda uusia, uskomattomia asioita. Mitä sykkivämpi liike, sitä vahvempi motivaatio. Jos mitään hyvää oi tapahdu, syy ei ole toisten, vaan minun. Turha syytellä toisia, jos itsellä on innoton ja iloton olo.
Siksikö ikääntyneet ihmiset ovat usein muita hyväntuulisempia, kun he osaavat itse ottaa ilonsa, eivät vaadi sitä muilta. Vaikka Jeesus on viisas ja pappikin on usein sitä, niin kaikkein viisaimpia taitavat sittenkin olla juuri nämä hyväntuuliset ihmiset. Usein olen toistanut ja jälleen kerran toistan yhtä mielilausettani: Sivistyksen ensimmäinen ehto on, että ihminen on hyvällä tuulella.
Veli-Matti Hynninen