Radiopakina 300301
Pitkästä aikaa sitä sai nauraa oikein sydämensä pohjasta, kun vanhan kapellimestarin tahtipuikko siirtyi nuoren Mikaelin käsiin. Ja tästä alkoi Mikaelin jännittävä sukellus kuninkaiden, kaupustelijoiden ja luusereiden maailmoihin. Ja kuten kunnon sadussa aina, rakastettava Anna lopulta lumoaa Mikaelin, ilman rakkautta ei yksikään tarina etene suotuisasti. Maan äiti Gaia ihmettelee siinä silmät pyöreinä maan lastensa leikkiä. Tästä oopperan nimi Gaia.
Markus Fageruddin ja Ilpo Tiihosen luomassa Gaiassa Marko Putkonenviihtyy kuninkaan roolissa, eikä ilo katoa Mikaelina esiintyvän Antti Timosen kasvoiltakaan. King mussuttaa nakkisämpyläänsä ja yrittää houkutella ihmisiä rauhantielle. Mutta kaikki leviää käsiin. Leikki muuttuu hauskaakin hauskemmaksi sekoiluksi, jota Mikael yrittää ihmeitä tekevällä tahtipuikollaan hallita. Lapsille suunnattu ooppera hupsuttelee niin hauskasti että myös aikuiset tulevat hyvälle tuulelle. Lapsethan nauravat luonnostaan. Mutta meidät, ilottomat tosikkoaikuiset pitäisi vaikka pakottaa teatteriin ja oopperaan, niin tervehdyttävä on naurun voima. Lisäksi nauru myös vapauttaa. Turhantärkeys ei siedä hohottavia ihmisiä. Sensijaan nauravan ihmisen lähellä on lämmintä ja kodikasta. Eikä ihme, sillä nauru saa miltei leijumaan Jumalan maagisissa maailmoissa.
Naurulla on myös uskonnollinen puolensa. Naurava ihminen näyttää olevan tosikkoa lähempänä Jumalaansa. Ja onhan ilonpilaaminen tietenkin syntiä, jonka voi kyllä saada anteeksi, mutta minkä vasta nauru lopullisesti päihittää. Aleksis Kivelläkin ”nauraessa kieli virkeästi livertelee” ja ”naurun hopeekello usein kilahtelee.” Naurun kukka hillitsee myös tapoja (Castigat ridendo mores) ja saa ihmisen tuntemaan elämänsä arvokkaaksi. Gaia-oopperan kuningatar kutkuttaa nauruhermoja arjen komiikalla: ”..ja tässä ollaan, mitä meille jää? Vain ketsuppia pitsipaitaas leviää.” Ketsuppia valuvalla nakkisämpylällä voi näet rakentaa rauhaa monia muita aseita paremmin. Naurun lähisukulainen on leikki. Se yllyttää spontaaniuteen, nopeaan reagointiin, välittömyyteen.
Alle kouluikäiset lapset ovat kuulemma parhaita naurajia. Tutkimusten mukaan kuusivuotias kihertää keskimäärin 300-400 kertaa päivässä. Mutta miksi ihmeessä hymy myöhemmin hyytyy? Aikuisia naurattaa tämän mukaan enintään viisitoista kertaa päivässä. Ja sekin vielä, että neljästä kympistä ylöspäin naurujen välit yhä vain harvenevat. Jos nauraisimme enemmän, viihtyisimme toistemme seurassa paremmin. Ja sitä paitsi onhan tunnettua miten nauru pidentää myös ikää.
Hyvässä seurassa nauru irtoaa herkästi. Jos työporukoissamme osaisimme enemmän nauraa, se vahvistaisi sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja siinä ohessa työtkin tulisivat paremmin tehdyksi. Kahden minuutin nauru vastaa 45 minuutin rentoutumista. Naurulla on myös biologinen, fysiologinen ja psykologinen puolensa. Se parantaa myös muistia, avaa patoja, upottaa ikäviä tunteita ja nostaa parhaat puolemme eloon.
Ryhmänaurua voisi mainiosti vaikka harjoitella. Hauskanpito porukalla voittaa yksinnauramisen. Olemme päättäneet ottaa ensi kesän ohjelmaan nauruseminaarin, naurua voi näet myös opiskella, siihen voi harjaantua. Veitikkamainen pilke pitää pirteänä ja saa jaksamaan paremmin, nauru on niin tärkeä osa ihmisyyttä. Tietysti koiratkin nauravat hännällään, mutta syvä nauru on kuitenkin ihmisyyden tarkka tuntomerkki.
Näin syväpaaston alkaessa ja kärsimystien edetessä on hyvä muistaa, että nauru on myös kärsimyksen sisar. Elämän traaginen puoli koskettaa meitä yhtä kohtikäyvästi kuin hilpeä nauru. Kärsimysyhteys, kyky kärsiä yhdessä on yhdessä nauramisen kääntöpuoli. Olisi raskasta nähdä rakastamansa ihmisen jäävän kärsimään yksin. Herkkyys on sitä, että askel ei paina silloin kun on asetuttava rinnalle. Lähelle toista voi parhaiten päästä kärsimällä ja myös nauramalla yhdessä. Herkkyyteen kuuluvat nämä molemmat: ilo ja kyynel.
Naurussa on mantraa ja mystiikkaa. Nauru janoaa avoimuutta, toisillemme antautumista, vapauttavia kokemuksia, hyväntuulisuutta.
Jos haluat käydä viisaasta, niin naura ihmeessä.
Veli-Matti Hynninen