STT:lle 14.10.1996 Veli-Matti Hynninen
Myöhäissyksyn juhlista ehkä vaikuttavin ja samalla valoisin on pyhäinpäivä. Haudoille pyhäinpäivänä kannettavat kynttilät ja jäkäläseppeleet viestivät kaipauksesta, joka ei ole laannut. Vaikka läheinen on poissa, hän elää muistoissamme.
Pyhäinpäivä kätkee myös näkymättömän ulottuvuuden. Jumalan maailma ei rajoitu vain tähän näkyvään maailmaan, toivo paremmasta, uudesta, häämöttää pyhäinpäivän horisontissa. Vaikka marraskuussa luonto huokaa, maa makaa ”martaana”, viimeistä sanaa ei sittenkään lausu kuolema. Nyt katse kääntyy valoon päin.
Kaikkien pyhien päivä
Pyhäinpäivään liittyy kaksi kirkollista juhlaperinnettä. Kaikkien pyhien päivää (Festum omnium sanctorum) vietettiin jo varhain marraskuun ensimmäisenä (1.11.). Sitä seuraava päivä ( 2.11.) oli taas kaikkien uskovien vainajien muistopäivä. Nämä molemmat pyhäpäivät, pyhien sekä vainajien juhlat, ovat nyttemmin sulautuneet lokakuun viimeisen ja marraskuun kuudennen päivän välisenä lauantaina vietettävään pyhäinpäivään.
Pyhäinpäivänä muistetaan kaikkina aikoina eläneitä marttyyreja sekä uskossa Kristukseen kuolleita. Molempia kutsutaan pyhiksi. Raamatunkielessä pyhä ei viittaa vain kuolleisiin, myös maanpäällä uskossa kilvoittelevat elävät ovat pyhiä. Pyhäinpäivän evankeliumi nimeää ikionnellisiksi eli autuaiksi hiljaiset, nälkäiset, rauhantekijät, vainotut ja itkevät. Kaikkein onniteltavimpia ovat kuitenkin ne pyhät, jotka jo ovat päässeet perille.
Jokainen uskova, Kristukseen kastettu ihminen on saanut kunnianimen pyhä. Näkyvään maailmaan kuuluu kamppailu, siksi seurakunnan luonteeseen kuuluu aina taistelu (ecclesia militans). Vasta perillä kirkko viettää juhlaa ja täyttää riemuitsevan seurakunnan tuntomerkit (ecclesia triumphans).
Kirkossa häviää historian ja kuoleman välinen raja: näkyvä ja näkymätön seurakunta sulavat samaksi Jumalan seurakunnaksi. Vaikka vielä olemme matkalla (in via), tiedämme missä on matkan pää. Kaipuumme täyttyy vasta silloin kun olemme perillä, oikeassa isänmaassa (in patria). Kirkon on oltava liikkeellä, vaeltava Jumalan kansa on matkalla kohti lopullista päämääräänsä.
Kaikkien pyhien päivä muistuttaa, että matkalla olijat ja perille päässeet kuuluvat yhteen. Kaikki olemme yhtä pyhää Kristuksen kirkkoa.
Kynttilät syttyvät rajalle
Monilla paikkakunnilla on syntynyt tapaa sytyttää kirkon alttarille muistokynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle seurakuntalaiselle. Viime aikoina joissakin seurakunnissa on pystytetty muistopaikka, jolle muualle haudattujen omaiset voivat käydä sytyttämässä omat kynttilänsä. Esimerkiksi Loviisan hautausmaalla suuri siirtokivilohkare on ristitty pääsiäiskiveksi. Tästä kivestä on muodostunut muuanne haudattujen muistomerkki, joka pyhäinpäivänä täyttyy sadoista muistokynttilöistä.
Vaikka pyhäinpäivänä vanhastaan on usein matkustettu ”kotiin maalle”, matka entiselle kotiseudulle saattaa olla niin pitkä, että moni haluaa sytyttää muistokynttilänsä tälle yhteiselle hautamuistomerkille.
Ihminen näyttää vaistomaisesti haluavan vetää verhot elämänsä rajatilanteiden ylle. Kärsimyksen ja kuoleman eteen levitettävällä verholla ihminen suojautuu ja etsii selitystä järkytykselle. Myös elämän myönteiset mysteerit – onnen ja menestyksen kokeminen – saattavat olla vaikeasti kestettäviä. Siksi ei ehkä olekaan hyväksi, jos aina saisi kaiken haluamansa. Se ehkä vähentäisi onnea ja veisi rauhan mennessään.
Kestäisikö ihminen sitä lainkaan, jos kaipuu todella alkaisi muuttua näkemiseksi? Jos olemassaolon hämärä äkkiä kirkastuisi, miten kestäisimme rajattomuuden? Raja ei viehätä vähiten siksi, että se kätkee salaisuuden.
Kuoleman rajalla lepattava kynttilän liekki tuo yksinkertaisella tavalla pilkahduksen uuden elämän toivosta. Rajan toinen puoli pysyy salaisuutena viimeiselle puomille asti. Mutta raja on ja se tulee aina kiinnostamaan ihmismieltä.
Marraskuun luonto henkii vahvuutta
Sana marras viittaa kuolleeseen. Marraskuussa viimeinenkin kesän kukoistus vaihtuu kuolleeseen, lakastuneeseen: ”Maa on martaana.” Marraskuu tekee tilaa tekemättömille töille, se on vanhastaan ollut kehruun ja kudonnan aikaa. Nykyaikana marraskuu voi olla lukemiselle ja luovalle tekemiselle suotuisaa aikaa.
Ennen uskottiin, että marraskuussa tehdyistä kalanpyydyksistä tuli tavallista kestävämpiä. Marraskuussa kaadettua rakennushirttäkin pidettiin muuta puuta vahvempana. Myös eläinten terveyttä vahvistettiin marraskuussa pesemällä lehmät suopursuvedellä. Nyt marraskuu voisi vastaavasti olla luovan toiminnan, intomielen ja kulttuurin kulta-aikaa.
Vaikka syksy on pyhäinpäivän tienoissa syvimmillään, aurinko saattaa silloinkin väliin pilkahtaa. Mitä enemmän aurinko pyhäinpäivän ja joulun välissä näyttäytyy, sitä parempi kesä on tulossa.
Maaseudulla opittiin luonnonolosuhteista päättelemään tulevat säät ja vuodentulot. Pyhäinpäivään liittyvä kekrijuhla eli köyri on karjalaisten suojelusjumalan Kekrin ympärille kehkeytynyt maatalousyhteisön ”uusi vuosi”. Virkeä juhlamieli keyrinä tietää virkeyttä koko tulevana talvena. Ei ihme, että kekriin näyttää liittyvän myös poliittista kannunvalantaa ja lupauksia paremmasta tulevaisuudesta.
Kamppailu jatkuu
Pyhäinpäivän punainen liturginen väri muistuttaa kamppailun jatkumisesta. Niin kauan kuin ollaan matkalla, mukana ovat myös matkan rasitukset, mutta ei pidä hellittää. Vasta perillä on aikaa levätä ja viettää juhlaa.
Joissakin maissa tätä ennakoidaan pukeutumalla pyhäinpäivänä valkoiseen liturgiseen väriin. Kristinopin mukaan pyhyys on Kristuksen vaikutuksen alaisena olemista, syvenevää synnin ja armon tuntoa, ”vaatteiden valkaisemista Karitsan veressä” (Ilm. 7:14).
Pyhäinpäivä ei ole, kuten jossakin vaiheessa päivän nimi kuului – pyhäinmiesten päivä – vaan se on kaikkien Jumalaan uskovien kastettujen eli pyhien yhteinen juhlapäivä.
Kirkkoisä Johannes Khrysostomos näkee, että pyhät eivät suinkaan asu vain taivaassa ja luostareissa. Heitä voi tavata kadulla ja liikenteessä, lentokentillä tai marketeissa. Pyhiä on paljon enemmän kuin mitä tiedämme, sillä usein he pysyvät salassa ja tuntemattomina. Pyhäinpäivä on kaikkien pyhien yhteinen juhlapäivä. Se muistuttaa, että edessä on kirkastuvaa.
Veli-Matti Hynninen
Kirjoittaja toimii kirkkoherrana Loviisassa ja on Porvoon rovastikunnan läänirovasti.