(Puheenvuoro Helsingin hiippakunnan kirkkoherrojen kokousta varten)
Veli-Matti Hynninen 3.12.2001
Puu on kovaa, koska on kasvanut hitaasti, leipä on niukkaa mutta maistuu. Köyhällä ja varsinkin laiskalla on aikaa iloita. Juuri 120 vuotta täyttänyt kirjailija Joel Lehtonen yllyttää rentoon ja boheemiin asenteeseen. Vaikka leipä onkin tiukassa, eikä elämä suinkaan ole helppo, kuitenkin olisi löydettävä aikaa ilolle. Miten ihmeessä? Vai mitä tuumitte, ilosanoman tuojat?
- Rentoon hallinnointiin. Sopisiko kirkkoherralle ripaus rentoa luovuutta, annos epävarmaa levottomuutta? Sujuisiko hallinto sutjakkaammin jos kokoukset olisivat hilpeämpiä, kirkkoherran naama loistaisi ja posket hehkuisivat? Pelkään, että Jumala nauraa katketakseen katsellesaan hallinnointiamme. Vai mistä melkein jokaisen näytelmän kirkkoherralle löytyy ilottoman tyhmä, poukkoilevan pellen viitta? Ohjaajan vikako? Vai oma vikammeko? Paskantärkeä pappi saa seurakuntansa hyvälle tuulelle vai koomikon roolisa. Katsoin Puntilan ( pappi = päätön ellunkana) ja samana päivänä vielä Vaginamonologeja (luterilainen orgasmi – naama sentään hieman punotti).
- Kautta Jumalan, mikä on tämä tunne? Daniel Katz on pannut uusimman kirjansa Laituri matkalla mereen yhden luvun otsikoksi nämä sanat. Siinä hän kuvaa tuttua pikkukaupunkia ja sen elämää näin: ”He olivat kaupunkipahasestaan ylpeitä ja ylpeys näivettää mielikuvituksen ja syrjäyttää tyylitajun.” Mielikuvitus, tyylitaju – kirkkoherran pääomaako?Saisiko luovuudella ja rohkeudella aikaan jotain sellaista mikä kääntäisi kirkkohistorian lehteä? Mihin johtaisi se, jos kirkkoherra hallintoelinten möytäilyn sijasta ryhtyisikin tosissaan linjaamaan ja uudistamaan? Ryhtyisi joka päivä kuolettamaan Byrokratian perkelettä ja herkiäisi ilon ja innon nostattajaksi? Sivistyksen ensimmäinen ehto on, että ihminen – myös pappi – on hyvällä tuulella. Ja vastaavasti tosikkomaisuus kevytmielisyyden ja raskasliikkeisyyden inhottavin muoto.
3. Jeesus kärsii, eikö hänen ikeensä kantaja saisi kärsiä? Kärsiminen ei viittaa vain kuolemaan vaan koko elämään. Jeesus kärsii, siksi hän ei valloita. Adventtinakaan hän ei kulje voittosaatossa, ei etsi menestystä, eikä saavuta mitään muuta kuin oman ristiinnaulitsemisensa. Ovatko vallan ja menestyksen palvonta, omannahkan varmistaminen huonoimpia vaistojamme ja samalla suurimpia kiusauksiamme?
4. Kirkkoherran ainut huoli: mitä todellisuudessa tapahtuu ihmisten elämässä?
Kolmattakymmentä vuotta sitten kun aloittelin kirkkoherrana, luulin että kirkkoherra on kirkon lähettämä (piispan edustaja) paikkakunnalle, joka vastaisi työstään kirkolleen ja olisi riippuvainen kirkon yhteisestä näystä ja tehtävästä. Nyt ajattelen toisin. Vain omatuntomme voi arvioida tekomme, ei menestymisemme, onnistumisemme tai mikään muukaan harha. Minua viehättää K.R. Popperin väite ettei valtakoneisto, historia eikä mikään ulkopuolelta asetettu merkitse oikeutusta teoillemme. Popper kutsuu tätä ”moraaliseksi futurismiksi”.
Siis tärkeää onkin se, mitä todellisuudessa tapahtuu ihmisten elämässä. Inhimillisen kokemuksen varsinaisena sisältönä on aina unohdetun, tuntemattoman yksilön elämä, minun seurakuntalaiseni suru ja ilo, kärsimys ja kuolema. Kirkkoherranvirka ei ole halpaa huli- eikä hallinnointia, ei huvinäytelmä eikä ilveilyooppera, jossa pääroolia näyttelisivät Suuri tietämättömyys ja Ehdoton varmuus. Pelottava yhdistelmä.
Viisivuotiaasta lähtien olen kysynyt miksi minusta piti tulla pappi, enkä siihen osaa vieläkään vastata. Niinpä kävin Akateemisesta ostamassa kirjan Pappi? Ja samalla päätin itse kirjoittaa kirjan, jonka nimeksi tulee – PAPPI. Sanan pappi perään minun on pakko laittaa useampi kuin yksi kysymysmerkki. Tai siitten vastoin kaikkia taiteen sääntöjä papin perään piirrän pitkän rivin huutomerkkejä ja sen jälkeen vielä – ainakin yhtäpitkän ajatusviivan.