Pappi ja – ajatusviiva

Puntari 051201

Pappi ja ajatus - viiva

Seilasimme kirkkoherraporukalla kolme päivää merellä ja pohdimme papin viran olemusta. Onko papilla enää mitään virkaa, tai mitä tähän paimenvirkaan nykytilanteessa kuuluukaan?.

Oli siellä meitä, innostuneita jos väsyneitäkin. Oli niitä jotka odottivat eläkkeelle pääsyä. Ja niitä jotka vasta aloittelivat kirkkoherrauraansa. Me pisimpään iestä kantaneet muistelimme 1960-lukua ja sitä, miten kirkkokin on muun yhteiskunnan kanssa muuttunut noista Kekkosen ja Simojoen ajoista. Perspektiiviä pitää olla. No, tulostakin tuli.

Ensinnäkin papin pitäisi osata olla kekseliäämpi. Ennen kansa kokoontui enemmän paimenensa ympärille, nyt ei kokoonnuta. Jääkiekko ja Eino Grön vetävät seurakuntatilaisuuksia enemmän. Tietysti me papit kohtaamme ihmisiä joka paikassa. Kastamme, vihimme, hautaamme, siunaamme ja puhumme, työtä on enemmän kuin mihin ehtii.

Kokoontumisten sijasta ihmiset enemmän kohdataan kaduilla, kaupoissa, laivoilla, ravintoloissa, teattereissa, konserteissa, liikenteessä ja erilaisissa foorumeissa. Paimenena oleminen tarkoittaakin nyt yhteyteen asettumista, vuoropuhelua hyvin odottamattomissa tilanteissa ja yllätyksellisellä tavalla. Seurakuntatyön luonne on kovasti muuttunut.

Oli siellä seminaarissa niitäkin, jotka joka käänteessä inttivät, että vain jumalanpalveluskeskeinen lähestymistapa on arvokasta. Nythän kirkolliset toimituksetkin kasteista hautajaisiin halutaan höystää jumalanpalvelusaineistolla. Hautajaisissa tunnustetaan synnit ja uskot, kuullaan saarnat ja luetaan tekstit kuten messussa. Nyt näitä uusia kaavoja kokeillaan, odotan jännityksellä palautetta.

Ja sitten tietysti hallintotyö ottaa oman osansa papiltakin. Kevyempi hallinto virkistäisi ilmapiiriä ja vapauttaisi energiaa olennaiseen, eihän kirkko ole mikään tuotantolaitos. Ja jos se tuottaa, niin iloa sen pitäisi tuottaa. Iloa, rauhaa, oikeudenmukaisuutta. Pelastussanoma on vapauttavaa sanaa, joka kantaa iankaikkisuuteen asti. Siksi papin yksi tehtävä on taistella byrokratian perkelettä vastaan ja etsiä ilosanomalle rennompia reittejä.

Oletteko huomanneet, että teatteriesityksissä papista usein tehdään narri, poukkoilija joka liperit sojossa ryntäilee eksyksissä kuin ellunkana? Kun tuossa katsoin Bertolt Brechtin Puntilan ja hänen renkinsä, niin eikös se pappipolo sielläkin muistuttanut enemmän koomikkoa kuin hengenmiestä. Ja kun sitten perään katsoimme Vaginamonologeja, ei tilanne yhtään korjaantunut, luterilaista seksikuvaa siellä pantiin tyylipuhtaasti alta lipan. No, miksi meitä pappiparkoja näin kohdellaan? Syy lienee meissä itsessämme, vaikka sitä itse luulee aina olevansa jotenkin fiksummalla tavalla hölmö.

Peräänkuulutin tuolla pappeinkokouksessa median tärkeyttä. Sanoin, ettei sanomalehteä, radiota, internetiä tai edes paljon parjattua kännykkää tekstiviesteineen saa vähätellä. Vaikka ilosanoma on muuttumaton, nykyaikainen pappi paimentaa uusiutuvilla välineillä. Jos ei ole kuulijoita eikä kontakteja, niin kenelle ihmeessä sanani osoitan?

Ja sitten. Pappi on ensisijaisesti kärsijä. Jeesus kärsii, ei valloita. Adventtinakaan hän ei kulje voittosaatossa, ei etsi menestystä, eikä saavuta mitään muuta kuin oman ristiinnaulitsemisensa. Omannahkan varmistaminen on huonoimpia vaistojamme ja samalla suurimpia kiusauksiamme.

Papin suurin huolenaihe on kysyä mitä todellisuudessa tapahtuu ihmisten elämässä? Papin työ on sitä, että suostuu ponnistelemaan unohdetun, syrjäytetyn puolesta. Todellista on kohtaamani ihmisen suru ja ilo, kärsimys ja kuolema. Tätä on seurakuntatyö.

Oma Helsingin piispamme pani kirjansa nimeksi ”Pappi ?”. Kerroin kollegoille kirjoittavani samasta aiheesta kirjan, mutta panen perään ainakin kaksi kysymysmerkkiä. Tai mieluummin piirrän pitkän rivin huutomerkkejä tai – jos olisin oikein rohkea – vetäisin loppuun pitkän ajatusviivan.

Adventti- eli pikkupaasto on itsetutkistelun, joulujuhlan valmistamisen aikaa. Se kutsuu parannukseen ja uuteen elämäntapaan. Jouluhan on Jumalan laskeutumista hyvin alas, eläinten suojaan, tavallisen elämän tasolle. Joulujuhla kuuluu kaikille, mutta ennen muuta alennetuille.

Veli-Matti Hynninen