Armi Kuuselan suksi luistaa

Puntari 100102

Armin aikaan

Tältä näyttivät suomalaiset siihen aikaan kun cocacola rantautui Suomeen

Miten ihmeessä ihminen voi tulla Coca Colaa juomalla onnelliseksi? Mutta niin se vain näyttää olevan, että jos osaa valita oikeat juomat ja muodikkaat vaatteet, ja noudattaa mainosten maalamia lupauksia, niin elämä muuttuu yhdeksi elämysmatkaksi ja sillä siisti. Niinkö?

Muutama päivä sitten televisiosta katsoimme miltä Suomi näytti Helsingin olympialaisten aikoihin vuonna 1952. Muutaman vuoden takana oli hävitty sota. Kolmekymmentäluvun lumo jazz, sillkisukat, kerrostalot, autot, urheilu, fordismi ja taylorismi olivat jo valaneet pohjaa ahkeralle 1950-luvulle, tälle voimien keräämisen ja uuden luomisen vuosikymmenelle. Hirmuisella yrittämisellä ja peräänantamattomuudella köyhä Suomi aurasi tietä vauraudelle.

Koko maailma pesi tuolloin sodan tuhrimia kasvojaan. Eisenhoweria ajettiin Amerikan presidentiksi. Kekkonen uneksi presidenttiydestään. Saksalaiset haikailivat suurvalta-asemaansa ottamalla uudelleen käyttöön ”Deutschland, Deutschland über alles”-hymnin. Elisabet II nousi Englannin valtaistuimelle. Suomi nojasi Skandinaviaan, Pohjoisamiden neuvosto perustettiin. USA ja Englanti räjäyttelivät ensimmäisiä vety- ja atomipommejaan. Kylmän sodan henki kohmetti maailmaa.

Tässä tilanteessa Armi Kuuselan kruunaaminen maailman kauneimmaksi naiseksi ja olympialaisten saaminen Helsinkiin vahvisti kansallista ominaislaatua ja omanarvontunnetta. Nokiasta, kännyköistä, formuloista ja Euroopan unioneista ei vielä osattu uneksiakaan. Vaikka sananlasku sanoo, että tyhjästä on paha nyhjästä, suomalaiset osasivat silloin – ja aina – luoda olemattomasta olennaista ja kestävää. Meidän lahjakkuutemme salaisuus piilee kai siinä ettemme osaa olla keskinkertaisia vaan aina vähän sinnikkäämpiä kuin muut.

Hugo Ballin julistus ”ideoiden konkurssista” on meille suomalaisille aina ollut vieras. Mikä muu selittäisi sitä teknisen ylivallan mahtia ja kekseliäisyyden kiihkoa, josta meidät maailmalla tunnetaan. Vai miten muuten tämä periferian perällä viruva viisimiljoonainen kansa olisi niin monessa voinut nousta osaansa? Kun katselin Armi Kuuselan filmiä, aavistin miten villiä luomisvimmaa ja hullunhinkua 1950-luku meille merkitsikään. Syrjäinen sijaintimme, periferisyys, ei olekaan heikkoutemme vaan päinvastoin: syrjäsilmä tietää tarkkasilmäisyyttä. Sillä välimatka eli distanssi panee liikkeelle ja poistaa maantieteellistä – ja samalla älyllistä – eriarvoisuutta.

Kun maailma yhä enemmän täyttyy kaupungistuvasta turhautuneisuudesta ja urbaanista uupumuksesta, pääsemme entistä herkemmin herkutteleman kyvystämme elää tätä elämää yhtäaikaisesti keskellä ja syrjässä. Vaikka monessa asiassa voimme oikeuteteusti tuntea hivelevämme jo maailmannapaa, silti meidän on katsottava tätä hullunmyllyä enemmän syrjäsilmällä. Kauempaa näkee tarkemmin. Niinpä helsinkiläisyyttä tai vaikkapa loviisalaisuutta ymärtävät usein paremmin ne, jotka tarkastelevat kaupunkejaan ulkopuolisina, ei sisältä. Välimatkaa tarvitaan myös tähän.

Luulen, että sosiologi Georg Simmel oivalsi tämän jo sata vuotta sitten, kun hän ennusti kaupungistumisen muuttavan maailman. Vaikka naapuri asuisi fyysisesti lähellä, oman seinämme takana, hän saattaa silti jäädä varsin kaukaiseksi. Jos ärsykkeiden määrä kasvaa riittävän suureksi, ihminen muuttuu pidättyväksi, kommunkoimattomaksi ”muumioksi.” Ennen piti kamppailla luontoa vastaan, nyt kilpailijoiksi ovat tulleet toiset ihmiset, joihin – tunteakseen itse olevansa jotakin – pitää suhtautua pidättyvästi.

Onnemme on elää pitkien etäisyyksien Suomessa, jossa on tilaa toisille, myös tänne tulijoille. Meidän ei tarvitse suojautua vaan saamme hakeutua toisten seuraan. Meille ahtauden aiheuttama vastenmielisyys (aversio) on vierasta, etäisyys, välimatka tuottaa sensijaan luonnollista läheisyyden kaipuuta, vieraanvaraisuutta, erilaisuuden hyväksyntää. Olemme jo muinaista ajoista olleet kylänkävijöitä, yhteydenpitäjiä, seurallisia erakoita. Pienenevässä maailmassa meillä on siis monia muita paremmat edellytykset tuottaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta, hyvää tuulta ja sydämellisyyttä. Etäisyys on olemasa luonnostaan, mutta läheisyyttää on tuotettava, se on uusiutuva luonnonvara.

Nuorena kuollut kirjailija Henry Parland (1908-1930) oli luullakseni oivaltanut tämän ”bulevardi-ikävän” synyttämän ihmisnälän kuvatessaan kaupunkilaisuutta ja suomalaisten totuttelua kaupunkielämään. Mutta elämäähän opitaan myös muualta kuin kirjoista. Elämällä tänään rohkeasti ja avoimesti kohtaamme yllättävän ilon.

Hyvä on voidella sukset. Ja sitten matkaan.

Veli-Matti Hynninen