Puntari 251001
Islamilaisessa mytologiassa kuoleman enkeli Israfil seisoo Jumalan valtaistuimen lähellä poimimassa maailmanpuusta lehtiä, joihin on kirjoitettu kuolemaan kutsuttujen nimet. Israfilin tehtävänä on sitten toimittaa nämä kolkot viestit kuolemaan määrätyille. Israfil ei aina itse vie viestiä perille, vaan hän käyttää välikäsiä. Hänen pyynnöstään Adamille vei viestin pukki, Aabrahamille sairas vanhus, kun taas Mooses kuuli kuolemastaan reippaan nuoren miehen suusta. Näin siis tässä perinteessä kuolema tuodaan vaivihkaa arkeen, tavallisen elämänmenon keskelle.
Kuolinsanoman tuojaa tavallisesti pelätään, häntä ei odoteta. Ja kuitenkin näitä viestejä satelee, niitä on opittava ottamaan vastaan. Silloin kun kuolema tulee lähelle, majesteetin edessä on taivuttava, neuvottelun varaa ei enää ole. Kuolema on kohdattava.
Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Stadin friidu, jatkosodan aikainen helsinkiläinen nuori nainen kamppailee elämän ja kuoleman kysymysten keskellä. Valoisan tulevaisuuden toivo, ja kaiken kerralla katkaiseva, kuoleman pelko etsivät hänessä tasapainoa. Kaiken uhallakin on uskallettava elää, elävän rakkauden ja sytyttävän erotiikan villi voima panee kohtaamaan kuoleman mahdollisuudenkin hymyssä suin. Mitä enemmän on kiinni elämässä, sitä vähemmän pelottaa kuolemakaan.
Tämä Laila Kanonin omiin kokemuksiin pohjautuva näytelmä kääntää sotaa käyvän ja kuolemaa uhmaavan kansan päät rauhankaipuuseen. Se joka on itse kokenut sodan kauhut, on usein pasifismin vahvin liittolainen. Näytelmä nostaa pääroolissa aidosti ja hurmaannuttavasti viihtyvän Ursula Salon katsojan silmissä korkealle. Ursula Salosta kuullaan vielä varmasti. Painakaa nimi mieleen.
YK:n viikolla kohdatut elämän ja kuoleman kysymykset uudistuneine rauhankulkueineen ja pohdintoineen valmistavat jo tietä edessä olevaan pyhäinpäivään. Kuuluuhan tähän marraskuun alkuun aina pintaa syvällisempi elämän penkominen. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, on kohdattava itse kuolema. Sana ”marras” tarkoittaneekin kuorta, puun tai maan päällimmäistä kuorikerrosta. Pakkasten tullessa pintakerros jäätyy ja jähmettyy, mutta se mitä on pinnan alla, ei suinkaan kadota merkitystään. Sisuksistaan elämä tunnetaan.
Amerikkalaisilla ja meillä eurooppalaisilla sanotaan historiallisista syistä olevan hyvin erilainen suhde sotaan ja kuolemaan. Maailmansodissa me eurooppalaiset kohtasimme hävityksen kauhut ja sodan hirmut silmästä silmään. Amerikkalaiset ovat kyllä ahkerasti osallistuneet sotiin, mutta useimmiten ulkopuolisina. Omalta mantereeltaan he ovat singonneet sapelinsa milloin minkin niskuroijan niskaan, mutta ovat kauan onnistuneet pitämään oman mantereensa koskemattomana. Mutta ei enää, 11.9. jälkeen amerikkalaisetkin ovat maistaneet terrorin ja voimapolitiikan karvasta kalkkia kotinurkillaan, kaikkein pyhimmässään.
Nyt ääni kellossa on muuttunut. YK:lle on löytynyt uutta käyttöä ja yhteistyö muiden kanssa luistaa paremmin. Syyskuun yhdestoista herätti samalla toivon turvallisemmasta ja valoisammasta maailmasta, joka voidaan saavuttaa vain yhteisin ponnistuksin. Rauhantyö nousee osaansa, rauhantekijät arvoonsa. Tästä, rauhantyöstä ulkoministerikin Paasikivi-Seuran puheessaan muistutti. Elämää ei enää turvata eristäytymällä ja linnoittautumalla vaan avautumalla toisillemme. Uskontojen ja kulttuureiden kohtaaminen ei tässä työssä ole mikään vähäinen tekijä.
Antiikin kulttuurissa surunsa näyttämistä julkisesti pidettiin sivistyksen merkkinä. Sureminen on edesmenneen henkilön arvostamista, itkemättömyys merkki vainajan epäsuosiosta. Pidättyvyys ja tunteettomuus eivät ole länsimaisen kulttuurimme parhaita puolia. Jos emme osaa surra maailman väkivaltaisuutta, kostoa ja sotapolitiikkaa, on turha haikailla paremman maailman perään.
Jos emme kadu menneitä vääryyksiä, emme arvosta tulevaisuutta. Jos emme tuomitse väkivaltaa, emme aja rauhaa. Toivo on myös sitä, että kauneus ja tuska saavat rauhassa sekoittua: sen tien päässä häämöttää rauha.
Veli-Matti Hynninen