Puntari 020801
Toimittaja kertoi sähköpostiviestissään uskaltaneensa elää elämäänsä rohkeasti: ”Olen uskaltanut elää, täysillä. On helppo hengittää, kun enää ei tarvitse miettiä mitä ihmiset mahtaisivat sanoa. He ovat sanoneet jo kaiken mahdollisen. Sielu voi hyvin ja uskallan rakastaa – millään muulla ei ole merkitystä.”
Kypsän, kokeneen ihmisen puhetta, eikö? Jos istuu juhlasalissa tai kirkossa kuolleessa kulmassa, pylvään takana, ääni ei tahdo kuulua. Myös tunne-elämässä, ihmissuhteissa voi olla paikkoja, jotka ovat kuuluvuusalueen ulkopuolella. Tarvitsemme tilaa, kaikupohjaa, resonanssia. Parhaiten viihdymme niiden ihmisten seurassa, jotka osaavat luoda ympärillemme suurimman mahdollisen kaikupohjan. He hyväksyvät, eivät vaadi. He rakastavat, eivät edellytä.
Parhaimman ystävyyden ilmapiirissä on helppo hengittää, ympärillämme oleva tila suorastaan soi. Sellainen seura innostaa. Jotain tästä hyvyydestä koin toimittajalta saamassani viestissä. Niinkö harvinaista herkkua tämä, että pitää aivan erikseen mainita?
Toisen viestin sain kollegalta. Hän kertoi Mika Waltarin kauhistelleen kuulemaansa muistopuhetta. Puhuja oli ylistänyt vainajaa siitä, että tämä oli läpi elämänsä ollut uskollinen nuoruuden näyilleen. Kauheaa, sanoi Waltari, mitä elämää sellainen? Jos emme muutu, emme uudistu, missä silloin elämän mieli? Missä leikki, missä huumori, missä nauru?
Huumorintajuton uskonnollisuus ei ole vain synkkää, se on suorastaan vaarallista. Pilkkeetön silmä voi olla nuhteeton, mutta ei rakastava. Jos puuttuu nauru, elämä on tylsää, ihmiset näyttävät tympeiltä ja ympäristö ikävystyttävältä. Teeskentelevät ihmiset nauravat muita harvemmin ,eikä heidän naurunsa ole vapauttavaa naurua. Mutta vilpittömällä hyväntuulisuudella on taipumus tarttua myös toisiin, aito ilonpito ei kaipaa todisteluja.
Loviisan rauhanfoorumissa ihmismielen syvyyttää luodataan naurun olemuksella. Nauru tai sen puute mittaa näet elämää yllättävän tarkasti. Voiko nauru vapauttaa myös väkivallasta? Nauru on myönteinen vaikuttaja, vapauttaja. Naurunalaiseksi tekeminen on naurun kääntöpuoli. Suurinta halveksuntaa voi osoittaa tekemällä erilaisuuden ja muutoksen naurun kohteeksi.
Aito nauru ja sydämellinen ilo ovat sisaruksia. Hevosen naurulla on oma kaikunsa. Hehtaarinaurulla tai mustalla naurulla taas oma sanomansa. Näin naurusta voi puhua hyvinkin monelta kannalta. Naurun olemukseen kuuluu rajojen ylittäminen: naurava ihminen ei ole olosuhteittensa vanki.
Olli Alho, Aarne Kinnunen, Anto Leikola, Matti Paavilainen ja Tarmo Kunnas ovat tunnettuja naurun pohtijoita maassamme. Moni heistä rientää tänä viikonloppuna Loviisaan. Tuoreimpiin naurusta puhujiimme kuuluva Jaakko Heinimäki pitää naurua suorastaan pyhänä. Hän näkee Jeesuksellakin olleen enemmän huumoria ja pilkettä kuin mitä totiset raamatunlukijat tulevat ajatelleeksi. Jeesus laskee usein leikkiä, tekee suorastaan pilaa teeskentelijöiden kustannuksella. Tätä puolta Jeesuksesta tosikkojen on vaikea sulattaa. Loviisan nauruseminaari on myös heille avoin.
Asioihin pääsee paremmin tutustumaan koskettelemalla.. Naurua pitää kuunnella, naurua voi myös katsella, sillä on esteettinen puolensa. Naurusuiselta voi oppia muutakin kuin hyväntuulisuutta ja elämänmyönteisyyttä.Loviisan rauhanfoorumi ei ole ainut kansainvälinen kesätapahtuma, jossa rajoja ylitetään musiikin ja laadullisesti korkeatasoisen kohtaamisin keinoin. Olisi surullista jos kulkisimme läpi elämän kokematta sitä syvää iloa, mikä on pantu mielemme syvyyksiin.
Tämä kesäviikonloppu on Hiroshimapäivien, kohtaamisten, kynttiläkulkueiden ja jumalanpalvelusten täyttämä tarjous: on aika avata ovet ja kävellä iloa vastaan. Annetaan vain naurun hopeakellon kilahdella.
Veli-Matti Hynninen