Kulosaari-essee 010101
Veli-Matti Hynninen
Kulosaaren maineikas kirkkoherra Isä Tauno kohtasi Loviisan pappilassa isä Veikko Lisitsinin
En heti alkuun osannut oikein aavistaa minkälaiseen onnellaan tieni oli johtanut, kun teologian opintojeni alkuvaiheessa aloitin Kulosaaren seurakunnan nuorisonohjaajana 1966.
Olin ponnistanut Helsinkiin savolaisesta oopperakaupungista, Savonlinnasta. Lyseomme rehtori oli kouluttanut meistä pojista kunnon miehiä. Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi isänmaan ystäviä, hyvinkoulutettuja perinteisten arvojen ihailijoita. Nuorena patrioottina ja reservinupseerina astuin kutsumustietoisesti pääkaupunkiin papinkouluun. Helsingissä piti nyt toiveiden toteutua ja unelmien täyttyä.
Ja siitä Kulosaareen. Johdatustako vai sattumaa, mutta ihastuttuani nuoreen kulosaarelaismaisteriin heräsi kiinnostukseni Kulosaareen laajemmin. Vaikka rakkaus Aulikkiin ei johtanut avioliittoon asti, hän oli tehnyt minusta lähtemättömästi kulosaarelaisen. Sen sinetöi vielä seurakuntaneuvosto valitsemalla minut Kulosaaren nuorisonohjaajaksi.
Ennen siirtymistäni Kulosaareen olin ehtinyt maistella pääkaupunkia jo monelta kannalta. Ensialkuun olin käynyt Yleisradion uutuuttaan hohtavan televisioesiintyjäkoulun. Matkatoimistosuhteet tarjosivat mahdollisuuden johtaa matkoja, harjoittaa lentokenttähuolintaa ja perehtyä liike-elämän salaisuuksiin. Lauantaisin ehätin vielä myymään olutta Alkossa. Ja tietenkin – kutsumuksen sanelemana – olin aloittanut filosofian, heprean, kreikan ja latinan opinnot yliopistossa. Muutto Kulosaareen oli ”kaiken kokeneelle” nuorelle intomielelle kuitenkin ratkaiseva käänne. Kulosaaresta tuli minulle pitkän seurakuntauran ja uuden elämäntavan alkusoitto.
Kaksi erilaista maailmaa
Eteeni avautui 1960-luvun kaksi erilaista maailmaa. Kansainvälisen nuorisoliikkeen radikaalit vasemmistotuulet puhalsivat jo yliopistolla. Kulosaaren yllä lepäsi vieraita vaikutteita hylkivän perinteen kaikkivoipa henki. Kulosaari ammensi voimansa omasta menneisyydestään. Kulosaarelaisia eivät ylioppilasliikkeen valtavirrat pahemmin kuohuttaneet, mutta meidän nuorten oli opeteltava purjehtimaan näillä levottomilla vesillä.
Kuusikymmentäluku analysoi ja protestoi. Myös meidän papinkoululaisten oli etsittävä oikeudenmukaisuuden ja yhteisvastuullisuuden uutta tietä. Näin jälkeen päin näyttää siltä, että kristilliseltä pohjalta puhjennut protesti on parhaiten säilyttänyt elinvoimansa, kun taas monet ideologisperäiset lipunliehuttajat ovat jo aikoja sitten kadottaneet näkynsä. Jotkut näyttävät jälkiviisaasti kuittaavan koko kuusikymmentäluvun nuorison ohimenevänä kuohuntana. Mutta sitä se ei ollut. Nuoriso takoi uutta pohjaa tulevaisuudelle tosissaan. Kristillisestä uskosta nousevalla rakkaudella oli myös 1960-luvun tuoksinassa lämmin sydän ja ahkera käsi. Maailmanlaajaan vastuuseen kasvaminen oli myös Kulosaaren nuorison suuri kysymys tuohon aikaan.
Kun piispa Aarre Lauha sitten 1970-luvun alussa vihki minut papiksi tunsin ehtineeni jo aika tavalla kulosaarelaistua, perustaa perheen ja ottaa nämä 1960-luvun haasteet enemmän tai vähemmän hallintaani. Kulosaaren kirkosta tuli ensimmäinen saarnakirkkoni, Kulosaaren seurakunnasta näkyjen ja toimeliaiden ihmisten kohtauspaikka.
Kulosaari kulki edellä muita. Kulosaaren kehtoluokat, päiväkerhot, lasten ja nuorten kuorot, puhallinorkesterit ja nuorisoparlamentit eivät tuohon aikaan olleet vielä monenkaan seurakunnan arkea. Kulosaareen perustimme Suomen ensimmäisen virallisen nuorisoparlamentin. Seurakuntaneuvosto luovutti vastuutaan tälle nuorten itsensä valitsemalle elimelle. Rippikoulua uudistettiin, uusia työmuotoja kokeiltiin. Ovia avattiin ja rajoja ylitettiin. Milloin matkustimme Ruotsiin, Viroon tai Saksaan, milloin järjestimme urheilu-, matka, vappu- tai muita nuorisotapahtumia. Perustimme askartelu-, autorata-, moottori, valokuvaus- ynnä muita erikoiskerhoja Pidimme leirejä, toimimme monilla foorumeilla, toimistamme ei puuttunut jännitettä eikä intoa. Liekehtivän toiminnan palo sytytti ja lämmitti kirjaimellisesti.
Miten kulosaarelaistutaan?
Aulikista lähtien Kulosaari näytti minulle parhaat puolensa. Opin nopeasti ymmärtämään, ettei kulosaarelainen ole kuka tahansa, eikä Kulosaari mikä tahansa saari. Yhä ihmettelen miten ”me kulosaarelaiset” osaammekaan olla ylpeitä itsestämme.
Saaren historia avautui vähitellen. Minulle selvisi miten huvilakaupunki-ajatus oli syntynyt Lars Sonckin päässä jo 1880-luvun lopulla ja että AB Brändö Villastadin pertustaminen (1907) oli pitkän suunnittelun tulos. Pian ymmärsin miksi Lars Sonckilla, Bertel Jungilla, Armas Lindgrenillä, Oscar Bomansonilla, Karl Lindahlilla, Allan Granfeltilla ja muilla saaren aboriginaaleilla olivat omat nimikkokatunsa.
Ymmärsin pian senkin miten me kerrostaloalueen kulosaarelaiset edustimme eri aikakautta ja saimme tuntea olevamme eri kastia aina silloin kun puhe kääntyi alkuperäiseen, ”oikeaan” kulosaarelaisuuteen. Moottoritien jakama ”alakuloisten” puoli ja saaren keskiosaan nousseet kerrostalot olivat tuoneet tälle onnellisten saarelle väkeä pääkaupunkiseudun lisäksi eri puolilta maata. Elihän Suomi tuolloin historiansa rajuinta maaltamuuton vaihetta.
Olli Kivisen asemakaavaa (1959) siis saamme kiittää saaren kerrostaloista ja siitä, että me maan ääristä Helsinkiin ponnistaneet muukalaiset löysimme onneksemme tukikohdan juuri tältä pyhältä saarelta. Kaikkien savolaistenkaan ei tarvinnut ahtautua Kontulaan tai jonkun muun ankean lähiön hämärään. Kulosaari tarjosi oman valonsa ja tasonsa myös kerrostaloissa asujille.
Mennyttä mikä mennyttä. Vanhimmat kulosaarelaiset muistelevat aina saaren kulta-aikaa, omaa raitiotietä (1911), siltaa (1919), joka yhdisti itsenäisen Kulosaaren liikenteellisesti Helsinkiin. Vuoden 1946 kuntaliitosta ei sen sijaan hyvällä muisteltu, sehän pakotti kulosaarelaiset liittymään vasten tahtoaan Helsinkiin. Mutta Kulosaaren henkeä ei kukaan onnistunut viemään, sitä ei voinut pullottaa, ei liittää eikä kaupata. Se jäi kaikessa rauhassa leijumaan kuin sädekehä konsanaan pyhimyksen pään päälle. Tästä gloriasta usein muistutettiin, ehkä tuntuu uskomattomalta, mutta osasin ottaa siitä myös osani. Merkillistä, että tunnen siitä yhä vielä nauttivani. Kulosaari on aina Kulosaari.
Pentti Saarikoski ei ollut ainoa julkisuudenhenkilö, joka oli valinnut innoittajakseen Kulosaaren ja sen olutravintolan. Heikki Klemetit, Wäinö Aaltoset, Hannes Kolehmaiset, Einojuhani Rautavaarat, K.J. Ståhlbergit ammensivat varmasti saareltaan innoitusta ja samalla elävöittivät ympäristönsä elämää. Myöhempien aikojen Bernerit, Gothonit, Fryckmannit, Huhtamäet, Liemolat, Ihamuotilat, Vuoristot, Vilkunat, Pajuset, Tarastit ja lukemattomat muut kilpailevat yhä omissa sarjoissaan. Yhteistä tälle julkkiskategorialle on se, että he ovat juoruja kaihtamatta tottuneet mittauttamaan arvonsa iltapäivä- ja naistenlehdissä. Myytti rikkaiden ja rakkaiden Kulosaaresta on aina kiinnostanut uteliaita. Legendatkin ovat leijuneet kunnioittavasti Kulosaaren yllä.
Ei mikä tahansa seurakunta
Ennen oman seurakunnan perustamista kulosaarelaiset olivat joutuneet hoitamaan kirkollisia asioitaan Malmilla. Helsingin pitäjän kirkkoon oli matkaa, myös perustettava oma kunta edellytti oman seurakunnan saamista. Kulosaarentie 40:ssä, vanhan huvilan ala-saliin sisutettu ensimmäinen kirkko vihittiin 1921. Tohtori Rafael Gyllenbergin aikana vihittiin Leposaaren hautausmaa (1925) ja Leposaaren kappeli (1927). Seuraavana oli vuorossa Armas Lindgrenin suunnittelema kellotapuli (1931) , rovasti Werner Wirénin kauden alussa vihittiin Bertel Jungin suunnittelema kirkko (1935). Rakennuksia tarvittiin kokoontumisten lisäksi myös kohottamaan seurakunnan omanarvontuntoa. Heikki Klemetin Kulosaaren kelloille säveltämä melodia loi lisäksi kaivattua kodikkuutta. Alusta lähtien löytyi omasta takaa tietoa ja taitoa niin seurakunnan kuin saaren kehittämiseen. Omatoimisuus on aina kuulunut Kulosaaren ominaislaatuun.
Kun Kulosaaren ruotsinkieliset liitettiin Matteuksen seurakuntaan 1961, se merkitsi Kulosaaren (suomalaisen) seurakunnan syntymistä. Lehti kääntyi. Gyllenbergin ja Wirénin jalanjälkiin astuivat uudet rovastit, ensin värikäs Paavo Kiuru, sitten älykäs Tauno Sarantola.
Lennokkaan Kiurun aika
Varmasti oli osaltaan ensimmäisen esimieheni rovasti Paavo Kiurun ansiota, että nuori työntekijä otettiin niin ystävällisesti vastaan. Rovasti Kiuru oli armoitettu saarnamies, puhutun ja kirjoitetun sanan virtuoosi, estraditaiteilija, joka viihtyi lavalla. Se joka ei erottanut hänen silmäkulmastaan karjalaista huumorinpilkettä, saattoi erehtyä pitämään häntä mahtipontisena. Oman tyylinsä mestarina Paavo Kiuru oli rehevän, perussuomalaisen pappiskuvan edustaja.
Rovasti Paavo Kiuru johti seurakuntaansa innostuneesti. Hän järjesti uudentyyppistäkin toimintaa ja käytti taitavasti karjalaista kaikupohjaansa seurakuntatyössä. Sormeaan napsauttamalla hän näytti saavan kenraalit, professorit, insinöörit ja liikemiehet pörisemään ympärillään. Näin helppoa se ei voinut olla, mutta silti Kiurun seurakunnassa asioilla ja ihmisillä oli taipumusta nousta lentoon. Kiurussa oli myös annos boheemia suurpiirteisyyttä.
Kun akateemikko Kustaa Vilkuna oli opettanut kulosaarelaisille, että ostoskeskus oli nimeltään Puhos, rovasti pani nimen heti käyttöön. Koska seurakunnalla oli toimitiloja ostoskeskuksessa, akateemikon neuvosta ja rovastin määräyksestä kokoonnuimme sitten Puhoksessa. Puhoksessa puhallettiin torvea, venytettiin virsiä, hakattiin pöytätennistä, rukoiltiin, suunniteltiin ja toimittiin. Puhoksessa olivat myös pankit, posti ja kaupat, mutta seurakunnallisesti Kulosaaren Puhos oli kulosaarelaisen hengenelämän tavaramerkki.
Puhoksessa sai alkunsa myös Kulosaaren Kirkkovakka ry. (15.2.1965). Sen tehtävänä oli huolehtia Seurakuntaviestin julkaisemisesta, etsiä nuorisotyölle sopivia toimitiloja ja kerätä varoja oman kesäkodin hankkimiseksi. Omasta museostakin haaveiltiin. Adressi painatettiin myyntiin ripeästi. Kirkko tai vakka, Antti Salmenlinna pantiin asialle aina silloin, kun taiteellista asiantuntijaa tarvittiin. Pitihän taidettakin kyetä luomaan omatoimisesti, siitä huolehti oma Salmenlinna.
Kirkkovakan taikinan alustivat toimeliaat naiset, hammaslääkäri Irja Laiho ja lääkäri Sirkka Lappalainen. Kun taikina oli kohonnut leipojiksi kelpuutettiin rouva Liisa Vilkunan lisäksi komea miesjoukko: Jaakko Rahola, Matti Kärmeniemi, Erik Berner, Pauli Kanerva, Olli Lyytikäinen, Juhani Paatela, Aulis Pakula, Antti Salmenlinna, Jorma Soiro. He takasivat, että vakassa oli jauhoja ja että leipojia riitti. Paavo Kiurun löytämä rouva Tekla Mäkelä piti kotonaan Rantatöyryssä pyhäkoulua. Missä tahansa vakkaa tai kantta vain tarvittiin, Tekla Mäkelä oli valmiina lähtöön.
Naisilla oli tässä Kiurun valtakunnassa muutenkin paljon vastuuta. Akateemikon ja kenraalin rouville, Liisa Vilkunalle ja Aino Poppiukselle sekä heidän kaltaisilleen ahkerille seurakuntalaisille löytyi aina tärkeä paikka. Seurakuntaneuvosto, toimikunnat, yhdistykset ja myyjäiset saivat heiltä osansa. Heillä oli myös suhteita. Kerran Liisa Vilkuna järjesti kulosaarelaiset presidentin linnaan Sylvi Kekkosen vieraiksi. Vilkunoiden läheinen suhde Kekkosiin ei ollut salaisuus. Siitä todistaa Liisa Vilkunan kertomus Oulun kirkkopäiviltä. Kun Vilkunat kävelivät kirkkopuiston reunaa, presidentin virka-auto lipui hiljaa heidän viereensä ja mustan auton ovi avautui. Presidentti Kekkonen nousi meitä tervehtimään, iloitsi Liisa Vilkuna. Episodi jäi mieleeni kunnioitusta herättävänä ajankuvana, muuten sitä tuskin enää muistaisinkaan.
Kustaa Vilkuna palveli seurakuntaansa esitelmöimällä ja kirjoittamalla. Vilkuna tunsi saaren kadunnimien synnyn, kansaperinteen, joulukuusen ja rukouspäivien syntyhistoriat. Vilkunan kirkollista puolta ei kovin hyvin tunneta, mutta Kulosaaresta sekin haki muotoaan. Muistan miten Vilkuna oli suunnitellut omat hautajaisensakin (1980) siioninvirsineen ja puhujalistoineen. Presidentti Urho Kekkonen ja ajanhenki Viktor Vladimirov kuuluivat hautajaissaattoon. Kulosaaren seurakunta oli yksi ikkuna Vilkunan kirkkoon. Hän arvosteli ”kaavakristillisyyttä ja itsetärkeää varmuutta”, jotka eivät rakenna kestävää yhteiskuntaa. ”Niiden sijasta kirkosta piti löytyä nöyrää mielenlaatua ja lähimmäisen rakkautta. Kirkon vaikutusta jokapäiväiseen elämään ei lisää varallisuus, ulkonainen loisto eikä seremonioitten lisääminen, vaan sitä lisää pysyminen ulkonaisesti vaatimattomana mutta sisäisesti voimakkaana kansankirkkona.” Vilkunalla olisi ollut sanansa sanottavana tänäisille jumalanpalveluksen uudistajillekin. Vilkuna oli lähtökohdiltaan ja tyyliltään aito kansanmies, siitä todistavat hänen ajatuksensa koruttomasta alatien kristillisyydestä. Herännäisseurat eivät olleet outoja Kulosaaressakaan, Vilkunaa saattoi pitää aitona körttiläisenä arkikristittynä.
Merkkihenkilöitä ja merkkipaaluja
Kulosaaren seurakuntaelämää leimanneista merkkihenkilöistä on heti kärkeen mainittava kolme paria: Poppiukset, Vilkunat ja Stenijt. Värisuoraa ei heistä saanut, mutta omalla persoonallisella tavallaan he olivat osa Kulosaarta ja sen seurakuntaa. Kiurun aikoihin tämä sukupolvi lähenteli jo seitsemääkymmentään eikä kirkkoherraltakaan puuttunut mahdollisuuksia lausua kiitoksen sanoja näille peruskulosaarelaisille tervaskannoille. Heidän asenteensa ja seurakunnan hyväksi tekemänsä työ oli kaiken kiitoksen ansaitsevaa.
Rouva Helena Stenij oli Armas Lindgrenin tyttärenä jo lapsuudesta Kulosaari- hengen täyttämä. Kertomuksin ja kirjoituksin hän halusi vihkiä nuorempia seurakuntalaisia tämän hengen jatkuvuuteen. Hänen puolisonsa professori Einar Stenij kantoi lisäksi seurakuntavastuuta myös kirkkohallintokunnan jäsenenä.
Pienillä tapahtumilla saattaa olla suuri merkitys. Uolevi Poppius osoitti miten vaatimattomuus kaunistaa kenraaliakin. Hänen nimikkopaikkansa kirkossa löytyi takapenkistä. Aino ja Uolevi Poppius olivat luontaisia sydämellisyyksiä, joilta riitti myötämieltä myös meille nuoremmille. Heidän perintöään vaali heidän poikansa Atte Poppiuksen perhekunta Kulosaaren yhteiskoulun ja partion välityksellä. Vielä saatiin Kulosaaren kirkkoon Atte Poppiuksen valmistama lähetyskynttelikkö ja kulkueristi muistuttamaan yhdessä rukoilemisen tärkeydestä.
Saaren muutenkin komea professorikaarti kaunistui kaunistumistaan kun kirkkohistorian professori Kauko Pirinen Sylvioineen ja lapsineen muutti saarelle. Pirinen istui edessä, mutta hänenkin paikkansa oli harvoin tyhjä. Jos Kauko Pirinen ei ollut jumalanpalveluksessa, hän oli matkoilla tai kesämaalla Enossa. Uskolliset kirkonkävijät rohkaisevat eniten ehkä papistoa, vaikka tätä puolta seurakuntalainen harvoin kai tulee ajatelleeksi. Kauko Pirisen hyvämuistisuudesta liikkui monenlaista tietoa, siitä laskettiin yliopistolla myös hyväntahtoista leikkiä. Epäiltiin, että Kauko Pirinen muisti kaikki kuulemansa saarnatkin ulkoa, samoja juttuja ei pitänyt Pirisen kuulleen kertoa. Kauko Pirisen jokasunnuntainen kirkonkäynti haastoi papit pysymään teologiassaan.
Heti sodan jälkeen käynnistynyt (1945) Kulosaaren (suomenkielisten) Marttojen työ tuki seurakuntaa. Aino Poppius ja Liisa Vilkuna näyttelivät tälläkin foorumilla näkyvää roolia puheenjohtajina tai vaikka myyjäistavaroiden valmistajina. Kun Kulosaaren Marttayhdistys vietti 25-vuotisjuhliaan (24.2.1970) Aino Poppiuksen lisäksi muistokirjaan kirjoittivat nimensä perustajajäsenet Elsa Oksanen, Liisa Vilkuna, Aili Kahiluoto, Ester Pellinen ja Ester Savolainen. Martat eivät suinkaan tyytyneet vain myyjäisten tai kahvitilaisuuksien järjestämiseen. He avustivat nimikkoperheitään Karjalaa ja Pohjanmaata myöten. Jatkuvuudestaan he huolehtivat perustamalla myöhemmin Kulosaaren Pikkumartat jatkamaan sukupolvien työtä.
Rovastinrouva Airi Kiurun rooli oli näkyvä. Kiurun aikaiset papinrouvat näyttelivät muutenkin seurakuntaelämässä tärkeää roolia. Ruustinna Kiuru otti vastuuta seurakunnastaan paitsi pappilan emäntänä myös diakoniatoimikunnan puheenjohtajana. Airi Kiuru valloitti ja palveli. Hän toteutti käytännössä sitä mitä hänen miehensä saarnasi: seurakunta merkitsee lahjaa ja tehtävää.
Paavo Kiurun tapa sitoa seurakuntalaisiaan erilaisiin toimintoihin oli ihailtava. Hänen synnyttämänsä ”ammattiyhdistykset” olivat kuusikymmentäluvun Kulosaari- muotia. Milloin olivat koolla saaren insinöörit, milloin tuomarit tai lääkärit. Saarella vaikuttaneet eläkeläis- ja järjestöpapit muodostivat vielä oman lukunsa. Usein löytyi keskustelulle omasta takaa ansioitunut alustaja. Professori Pentti Kaitera selvitteli insinöörien suhdetta kehitysapuun. Professori Lennart Pinomaa kyseli Kulosaaren juristien kanssa, onko kristillistä maailmaa olemassakaan? Kulosaaren väki on aina ollut poikkeuksellisen korkeasti koulutettua ja se näkyi myös seurakunnan toiminnassa. Seurakunnan tilaisuuksissa esiintyivät saaren rovastikaartin ja Kustaa Vilkunan lisäksi muutkin asiansa tuntijat Professori K. von Fieandt valotti psykologian maailmoja, , kaupunginjohtaja A.K. Loimaranta kertoi Kulosaaren kansakoulun tulemisesta, ylilääkäri Olavi Soininen luotsasi puolestaan kulosaarelaisia lääkäreitä seurakuntayhteyteen. Partioliikkeen innoittama tuomari Pauli Kanerva oli myös Kulosaaren uuden seurakuntatalon vannoutunut kannattaja. Hän esitteli professori Aulis Blomstedtin Pihat-suunnitelmaa aina tilaisuuden tulleen. Hanke muutti muotoaan täydellisesti ja toteutui vasta 1976. Vaikka seurakuntayhtymän päätöksentekijät eivät aina halunneet tunnustaa Kulosaaren erityislaatua, Kulosaarella oli silti paljon ystäviä. Kulosaaren Yhteiskoulun entinen rehtori, käytännöllisen teologian professori ja Tampereen piispa Erkki Kansanaho ilmaisi usein monien muiden ystävien lailla rakkautensa Kulosaareen.
Kulosaaren kirkon saarnatuoliin ei ole monta porrasta. Kirkkoherran kutsusta sinne kiipesivät vuorollaan teologian tohtori Veikko Päivänsalo, sosiaalineuvos Niilo Kotilainen, rehtori Matti Karstikko, merimiespastori Jorma Louhivuori, rovasti Lauri Vuorikoski ja monet muut. Myös me nuoremmat saimme saarnavuoron. Kun väliaikaiseksi kirkkoherraksi määrätty Yrjö Levänen pyysi minua pitämään ensimmäisen varsinaisen saarnani (10.3.1968), muistan miten syvää kunnioitusta tunsin tätä kokenutta kaartia kohtaan. Ensisaarna oli tärkeä myös läheisilleni, muistan tuona pyhänä kirkonpenkistä Aulikin lisäksi myös sukulaisiani. Nuorista teologeista saattaa tämä perinteen ihannointi tuntua vanhanaikaiselta, silti toivon, ettei aika olisi kokonaan ajanut Kulosaaren seurakunnan hartaasti vaaliman perinteen ohi.
Oman lukunsa ansaitsee myös Päiväkerhoyhdistyksen naistoimikunta. Se hankki varoja perustamansa päiväkerhon työlle. Seurakunnan löydettyä toimitilat Tupavuori ykkösestä, päiväkehoikäisten vanhemmat tunsivat suurta helpotusta. Tuohon aikaan saaren kuvaan kuuluivat eri-ikäisten lasten ja nuorten kasvavat ryhmät, joille Tupavuori ykkösen pihatasosta avattiin ovet harrastusten ja kokemusten maailmoihin. Lasten ja nuorten määrä oli 1960-luvulla korkeimmillaan (1965, 27 % saaren väestöstä oli lapsia = 1500 lasta). Paavo Kiurun johdolla Kulosaareen perustettu Mannerheimin Lastensuojeluliiton Kulosaaren osasto kantoi läheisessä yhteistyössä seurakunnan lapsityön kanssa kortensa kekoon.
Puhoksen seurakuntakodin sulkeuduttua, osa kerhotoiminnasta siirtyi Puhosta vastapäätä rakennettuun kaupungin uuteen kerhokeskukseen. Myös Tupavuori 1:stä löytyi lisätiloja nuorisolle. Siellä, Kulosaaren nuorisotallissa avointen ovien nuorisotoiminta kukoisti 1970-luvun lopulle asti. Nuorisotoiminnassa jos missä tyylit ja toimintamuodot muuttuvat tiheään. Siihen aikaan ei vielä puhuttu kännyköihin eikä surffailtu netissä, mutta omalla tavallaan Kulosaaren nuoriso oli silloinkin valistuneen verkostoitunutta. Kulosaaren nuorilla sojottivat tuntosarvet moneen suuntaan.
Isä Taunon aikaan
Aika käänsi lehteä. Kuusikymmentäluvun loppuriuhtaisu uudelle 1970-luvulle oli profiililtaan korkea. Tauno Sarantolan vaikutus uuden henkisen ilmapiirin luojana ja nuorisotyössä tekemiemme monien kokeilujen hyväksyjänä kannusti meitä yrittämään lisää. Sarantolan ajasta ja ajatuksista kasvoi nopeasti myytti. Mitä Sarantola sanoi, sillä oli painoa, ja tavallisesti se tiesi jotakin hyvää. Saarella kohistiin, henkisen ilmapuntarin neula väpätti.
Tauno Sarantola oli hurmannut kulosaarelaiset virkaa tekevänä kirkkoherrana (1961-62) jo ennen Paavo Kiurun kautta. Mutta jo sitä ennen hän oli asunut vuodesta 1958 Kulosaaressa ja pitänyt Werner Wirenin kauden lopulla kulosaarelaisille rippikouluakin. Kun hän väliin kutsui itseään ”vanhaksi kulosaarelaiseksi”, sanonnalla oli katetta. Kun Paavo Kiuru valittiin sitten Hyvinkäälle, Sarantola siis palasi saarelleen (1967) – kukka rinnassa. Kiihkeä kirkkoherranvaalikampanja puri hyvin ja neljänneltä sijalta valittu Sarantola nousi nopeasti saarelaisten suosioon. Sarantola oli ja tuli saaren tunnetuksi hahmoksi, kalottipäinen pater erottui joukosta. Nopeasti hän hankki itselleen mairittelevan camillomaisen lempinimen ”Isä Tauno”. Hän nautti isän virkaan kuuluvasta kunnioituksesta, me muut nautimme hänen tyylistään ja taidoistaan. Teologian ja estetiikan tuntemustakaan ei tältä isältä puuttunut, sen paremmin lupaa kysymättä otin siitä taas oman osani korkoa kasvamaan. Onneksemme isä Tauno ei osannut pitää kynttiläänsä vakan alla.
Isä Taunon saarnat koskettivat ja luotasivat. Pienen Kulosaaren saarnatuolissa punnittiin suuren maailman asioita. Vaikka saarnatuoli oli matalalla, ajatukset nousivat korkealle. Korkea oli myös isä Taunon käsitys kirkostaan, sen virasta ja liturgiasta. Jotkut pitivät Tauno Sarantolaa korkeakirkollisuuden puhdaslinjaisimpana viljelijänä Suomen luterilaisessa kirkossa. Sarantolan saarnoista puuttui tyystin pietistinen piiska, seurakunta pysyi hereillä ilman onttojen sanojen helinää. Kun isä pani parastaan, sana puri ja tyyli hiveli, onhan tunnettua, että retoriikkansa taitava puhuja herättää ja hioo samanaikaisesti. Jos vastaanottokykyä riitti, Isä Taunon saarnat tuottivat myös intellektuaalista ja esteettistä nautintoa. Saarnoissa saattoi kuulla myös ripauksen professori Erkki Niinivaaran sävyjä ja painotuksia. Olihan Niinivaara ollut Tauno Sarantolan Meilahden aikainen esimies ennen Kulosaarta. Mutta puhujana isä Tauno nousi Niinivaaran yläpuolelle monista muista kirkkoherroista puhumattakaan. Vaikka reuma alkoi jo runnella ryhtiä ja hidastaa vauhtia, Tauno Sarantola nousi päätään pidemmäksi Helsingin kirkkoherrajoukossa.
Isä Taunon puheet – ja parta – siis tunnettiin saarella. Leikkisästi hän saattoi tokaista eri yhteyksissä, että ”minulla on kyllä parta, mutta apulaiseni Veli-Matti Hynninen on se radikaali”. Se oli leikin varjolla lausuttu, mutta kuvasti samalla osuvasti kiihkeän 1960-70-luvun taitteen tunnelmia. Aina en ollut aivan varma, oliko tokaisu enemmän toden vai leikin puolella. Tauno Sarantolan radikaalisuus näet tarkoitti asioiden perinpohjaisuutta, juuriin paneutumista, ilmiöiden monikerroksisuuden tutkimista. Sellaisista radikaaleista oli myös siihen aikaan puutetta, nyttemminhän ne lienevät kai sukupuuttoon jo kokonaan kuolleet. Minun radikaalisuuteni puolestaan vaati vastavirtaan kulkemisen lisäksi väliin kapinoimaankin, mutta sen ymmärtäväinen esimies sittenkin kesti. Tämä varmasti vahvisti kumpaakin osapuolta.
Isä Taunon luoma henkinen ilmapiiri oli inspiroiva. Tauno Sarantola pani kulttuurin tuulet puhaltamaan saarellaan. Teatteriohjaajat, kirjailijat, taiteilijat, eri alojen asiantuntijat eivät olleet harvinaisia vieraita Tauno Sarantolan seurakunnassa. Jos Paavo Kiuru aikanaan osasi vetää oikeista naruista, niin Tauno Sarantola osasi tämän lisäksi punoa naruista verkon, jolla sai myös suuria kaloja. Tauno Sarantolan läheisyydessä piti työtovereidenkin osata työnsä, tunnustusta herui vain ansiosta, mutta – enimmäkseen kai siitä johtuen – varsin harvoin. Isä Tauno opetti minulle ettei seisova vesi ja tyyni pinta läheskään aina ole tuloksellisinta. Rohkeat kalamiehet pärjäävät rauhattomilla vesillä parhaiten.
Sarantola antoi sanan hivellä ja älyn leikata kuulijaa kunnioittavalla tavalla, taidehistorian ja estetiikan opinnot eivät olleet menneet hukkaan. Sarantola oli Herran lahja Kulosaarelle, vaikka kaikki kulosaarelaiset eivät tämän lahjan arvoa osanneet aina ymmärtää. Mutta ei pidä unohtaa, että vastuu siirtyy – muillakin kuin savolaisilla – sitä enemmän kuulijalle mitä viisaampi on sanoja.
Kiurun lailla Sarantolakin osasi omalla tavallaan innostaa. Hänen vastuunkantajiensa lista oli myös pitkä, ja ennen muuta laadukas, hänen oma vaikutuksensa tiedettyä laajempi. Hän ei perustanut kiurumaisia ”ammattilaisryhmiä” vaan hän vaikutti suoraan, usein kahdenkesken. Sarantola osasi valita, mutta myös vahtia etteivät hölynpölyt laskeneet liian lähelle saaren kallista pintaa. Sarantoloiden tyyliin sopivat uudenvuodenvastaanotot oli saaren seurapiiritilaisuuksista ehkä arvostetuin. Anja ja Tauno Sarantolan pappilassa kulttuuri tuoksui ja kirjojen täyttämät seinät kertoivat lukeneisuuden salatusta intohimosta. Anja Sarantolaa kutsuttiin rouvaksi, ei ruustinnaksi, sanavalinnallaan saarelaiset arvostivat rouva Sarantolan näyttävää koulu- ja oppikirjan kirjoittajan uraa. Anja Sarantolan ansiot SYK:ssa kyllä tunnettiin ja sille että työhönsä antautunut virkarouva kaikesta huolimatta ehti väliin seurakunnan rientoihinkin, osattiin antaa asiaankuuluva arvo.
Yksi Sarantolan sauvan kantajista oli diplomi-insinööri Olli Laine, jonka johdolla Hynninen-Laine-suunnitteluryhmä pohti seurakunnan tulevaisuutta. ”Ideat ovat kalliita, niistä kannattaa aina maksaa”, vetosi toimeksiantajamme. Myöhemmin Olli Laine johti seurakuntakeskustelujen sarjaa Kulosaaren Kasinolla.
Oman mainintansa ansaitsee myös maisteri Esko Koivu, joka toimeliaasti kylvi kirjavaa siementä kulosaarelaisten kasvumaahan. Koivu oli hakenut kirkko-oppiaan nuoruutensa Nashvillesta, amerikkalaisuudella oli tuohon aikaan oma kaikunsa. Soila ja Esko Koivu edustivat myös jälkikasvunsa kautta saaren toimeliasta puolta. Matti Koivu kantoi nuorisopoliitikon viittaa sekä koulussa että seurakunnassa.
Seurakuntaneuvoston ja muiden hallintoelimien jäsenet ovat kirkkoherralle aina luettelemattakin tärkeitä. Sarantolan orkesterissa pitkät vuodet soittaneita luottamushenkilöitä olivat hallitussihteeri Anneli Mäkinen, teollisuusneuvos Arvi Pappinen, maisteri Ejna Poukka, hammaslääkäri Anja Soininen, metsänhoitaja Teppo Warras, lastentarhanjohtaja Tellervo Eholuoto, lääketieteen lisensiaatti Kirsti Blomqvist, maisteri Martti Seppänen, professori Simo Vihinen ynnä moni muu. Tähän kaartiin kuuluivat myös kirkkoneuvokset Mauno Saloheimo ja Olavi Vuorela. Lähimmät työtoverit Marjatta Turtiaisineen, Kersti Rantasaloineen, Ville Savolaisineen, Vesa Einoineen, Elsi Kaarakaisineen, Veli-Matti Hynnisineen, Martti Neuvosineen ja Bertta Pääkkösineen soittivat tässä kotiorkesterissa tietenkin tärkeitä instrumentteja. Mitä varauksettomampaa luottamusta kirkkoherra työyhteisössään nautti, sitä enemmän muodostui pelitilaa tiukkojen tilanteidenkin varalle.
Tauno Sarantola uudisti seurakuntaansa. Rippikoulu- ja nuorisotyö kiinnosti häntä henkilökohtaisesti. Hän johti itse rippikouluja. Hänen ystävystymisensä kölniläisen pastori Kurt Knorrin kanssa johti vuorovaikutukseen Saksan luterilaisten kanssa. Kölnin lähellä sijaitsevasta Forsbachin seurakunnasta tuli Kulosaaren virallinen ystävyysseurakunta. Myös muita ovia avautui.
Isä Taunolta omaksuin päättäväisen tyylin johtaa työneuvotteluja ja suunnitella työtä. Myös hänen tapansa vastata puhelimeen oli opettavainen: ”TÄMÄ on Tauno Sarantola, hyvää huomenta, sopisiko teille, että….” Pieni mutta paljon puhuva yksityiskohta elävästä elämästä. Toimeen pitää tarttua rivakasti niinkuin puhelimeen, eikä vasta sitten kun soitto on jo lakannut. Ja toisin päin. Kun tilanne oli ohi ja tuli lähdön hetki, Tauno Sarantola ei koskaan vilkuillut taakseen.
Sarantola edellytti, että kirkkoherra itse – yhdessä nuorisoapin tai muun rippikoulun pitäjän kanssa – konfirmoi jokaisen rippikouluryhmän. Rippikouluhan on seurakunnan, eikä yksittäisen työntekijän koulu. Tähänkin Erkki Niinivaara oli antanut osviittaa osallistumalla aina seurakuntansa konfirmaatioihin. Tämän Tauno Sarantolan mallin voi nähdä kukoistavan vaikkapa tämän päivän Loviisassa tai missä tahansa siellä missä kirkon viran ja jatkuvuuden merkitystä osataan arvostaa.
Varhaisnuorisotyön pitkät juuret
Kun 1966 tartuin Kulosaaressa varhaisnuoriso- ja nuorisotyöhön huomasin heti ettei tarvinnut aloittaa tyhjästä. Juuret ylsivät 1930-luvulta 1960-luvun alkuun, jolloin Poikien Keskuksen Sakari Linnankoski oli jo ennen saarelle tuloani järjestellyt poikien toimintaa.
Kulosaaressa toimittiin ja kokeiltiin. ”Pyhäkouluinsinööri” Martti Reinilä kumppaneineen ahkeroi rakastamansa pyhäkoulun saralla. Pyhäkoulukin kukoisti sen ajan Kulosaaressa. Paavo Kiurun ajan perintöä oli myös kehtoluokkatyö, jossa lapsen neljänä kasteen vuosipäivänä seurakunnan edustaja vieraili kastetun kodissa. Päiväkerhotyö oli hyvällä mallilla.
Seurakunnassa oli jo ennen toisen papinviran saamista lehtorin virka. Paula Yrjölä-Mäkipetäystä ja Heidi Rajaniemeä seurasi Eila Ahonen. Kesällä 1969 aloitti Kulosaaren lehtorina Maija Liukku, jonka isä Alfred Liukku oli käynnistänyt Kulosaaressa poikatyötä jo 1930-luvulla. Kulosaaren NMKY:n eli Kristikan kautta saarelle oli siis virinnyt poikatyötä jo ennen sotia.
Kulosaaren poikien oma lehti Totuuden torvi painettiin ikiomassa nyrkkipainossa. Lehti kertoi tarkasti tuon ajan poikien toiminnasta. Ensimmäinen päätoimittaja Heikki Kahiluoto kirjoitti Kuliksen ”kundien urhotöistä”, miten pojat vetivät narua Pellisen talon ja Aaltosen- Fastin pihan välimaastossa. Lehti kertoi poikien retkistä Puotinkylään (1939), Porvooseen (1940) tai Tampereelle (1941). Antti Jukolan päätoimittajakaudella tarinoiden määrä lehdessä kasvoi. Ja samalla poikien hinku juosta pallon perässä tai hiihtää kilpaa. Vuoden 1941 hiihtokilpailuissa menestyivät alle kaksitoistavuotiaiden sarjassa parhaiten Veikko Lindholm, Asko Vilkuna ja Matti Kahiluoto sekä alle neljätoistavuotiaista Lars Spaak, Reino Nick ja Kauko Räisänen. Alle kuusitoistavuotiaista lehti mainitsi Ville Poppiuksen, Antti Jukolan, Erik Nickin ja Heikki Kahiluodon. Isojen poikien sarjassa oli osanottajia vain kaksi, J. Hägg ja A.Flinkman. Nuorten miesten mielenkiinto oli varmaankin ehtinyt kääntyä jo poikatyöstä naisellisempaan suuntaan. Väliin vietettiin ”Brändön sburgujen aseveli-iltaa” tai kuulosteltiin miten ”fokelit tsungaa.” Lehdessä oli myös kuumia ilmoituksia, uutisia Kuliksesta tai omakohtaisia kokemuksia elävästä elämästä. Herra Henkonen oli päässyt seikkailemaan jopa ”Stokiksen hissarina”.
Totuuden torvi ilmestyi ainakin vuoteen 1945 asti. Jokaiseen numeroon kuului tietenkin vahva hartaudellinen panos, miten ilman Jumalaa olisi voinut olla totuuden torvena? Poikien suhtautuminen uskontoon näytti muutenkin olleen luontevaa ja harmonista. Martti Haatajan johdolla Kulosaaren NMKY:n toiminta jatkui viimeisen pöytäkirjamerkinnän mukaan ainakin vuoteen 1955.
Tätä työtä pääsin siis nyt 1966 jatkamaan. Aloitimme säännölliset poikaillat ja perustimme uudet poikakerhot. Ja tietenkin kilpailut kuuluivat kuvaan. Nuorisonohjaaja Paavo Ripatti Töölöstä oli asiantuntija-apunani, kun viritimme Kulosaaren poikatyön 1970-luvun lopulle kestäneeseen ”Hynnisen kauteen.”
Tämä kausi oli ensin voimakkaan poikatyön ja myöhemmin myös tyttötyön nousun aikaa. Nykyäänhän ei enää ole tyttöjä eikä poikia vaan on vain varhaisnuoria. Kulosaareen myöhemmin muuttanut ”Isoparta”, opetusneuvos Pentti Tapio oli poikatyön uranuurtajia Suomessa. Häntä ei kuitenkaan haluttu enää kuunnella, kun Poikien Keskus muutettiin tarkemmin ajattelematta Poikien ja Tyttöjen Keskukseksi (PTK). Kulosaaren tytöt ja pojat toimivat jo paljon ennen aikojaan myös yhdessä, vaikka erikoiskerhot kiinnostivatkin enimmäkseen vain poikia. Monitaituri Matti Huhtisen johtaman askartelukerhon lisäksi syntyivät moottori-, valokuvaus- elektro, pöytätennis-, lentopallo- , koripallo- ynnä muut erikoiskerhot. Kristikan perinne velvoitti myös urheilemaan. Jokavuotisiin pöytätennis-, maastojuoksu- ja hiihtokilpailuihin osallistuivat sekä kerholaiset että ohjaajat.
Kerholaisten ja kerhonohjaajien retket suuntautuivat Sipooseen, Karkkilaan, Porvooseen ja pari kertaa ulkomaille asti. Ja tietenkin Suomen poikien ikiomalle Partaharjulle riennettiin ahkerasti muita leiripaikkoja unohtamatta. Tallinnassa Viron silloinen arkkipiispa Alfred Tooming otti meidät kylmänsodan palelluttamat suomalaiset kerhonohjaajat lämpimästi vastaan. Käynti neuvostoajan Tallinnassa havahdutti, silmät avautuivat.
Ylikapellimestari Arvo Kuikan johtama Kulosaaren puhallinorkesteri puri 1965:stä lähtien messinkiä huuli pyöreänä ja puhalsi fanfaarinsa saaren monissa juhlahetkissä. Soittimiston ja ohjelmiston kasvaessa Kimmo Keinänen, Seppo Salmela, Per-Olof Moberg, Matti Ylönen, Juha-Pekka Sarpaniemi ja Kari Karttunen saivat myöhemmin soittajatovereikseen myös tyttöjä. Puhallinorkesteri vei kulosaarelaiset kesäisin Partaharjulle ja esiintymismatkoille kauemmaksikin. Poikien soittokunnasta kasvoi taitavan kapellimestarin käsissä Kulosaaren musiikkielämän pikku ilopilleri, josta osattiin nauttia ja olla vähän ylpeitäkin.
Maestro Neuvosen virsi – kaunis
Saari soi ja laulu kaikui. Urkujen ja vaskisoittimien lisäksi saari kaipasi laulattajaa. Kulosaaren ensimmäiseksi kanttoriurkuriksi (1963) valittu Martti Neuvonen vetosi heti seurakuntalaisiin ja pani töpinäksi: ”Meidän saaremme on pieni. Kirkkoon ei ole pitkä matka. Älköön kukaan musiikkia harrastava jättäkö lahjaansa käyttämättä.”
Kulosaaren kirkkokuoro heräsi eloon, voimistui, harjoitteli ja avusti ahkerasti jumalanpalveluksissa. Martti Neuvosen perustama lapsikuoro kokoontui Puhoksessa ja Yhteiskoululla. Lasten ja nuorten musiikkiryhmät esiintyivät tiheään. Martti Neuvonen kutsui saaren muusikoita yhteistyöhön, jousi- ja puhallinsoittajillekin hän järjesti tehtäviä.
Seurakunnan lisäksi Martti Neuvonen pani äänet soimaan kodeissa, kouluissa ja monissa kuoroissa. Ansioitunut musiikkitirehtööri johti Hämäläisen Osakunnan laulajia, Akateemista kuoroa, Viipurin Lauluveikkoja, Kulosaaren yhteiskoulun kuoroa ja yhtyettä sekä opetti pitkät vuodet musiikkia Kulosaaren Yhteiskoulussa. Ja kun kesä tuli ja muut painuivat lomamailleen Neuvonen kokosi ympärilleen eri-ikäisiä musiikinharrastajia perhekunnittain ja käynnisti perinteikkäät Kotimusiikkiviikot Järvenpään seurakuntaopistolla.
Johtamiensa kuorojen lisäksi Neuvonen tuotti saarelle korkeatasoisia esiintyjiä, pienen seurakunnan musiikkielämä oli yllättävän monipuolista. Kirkkokuoro lauloi ahkerasti juhlapyhinä, lisäksi vesperit, kantaatit ja jumalanpalvelusmusiikin ulottuvuudet tekivät juhlasta aina juhlan. Myös Sarantolan ja Neuvosen vanha ystävyys kasvoi korkoa. Papiston ja kanttorin saumaton yhteistyö jumalanpalveluksissa oli nautittavaa.
Maestron imussa liityin muutamien muiden kulosaarelaisten miesten kanssa Viipurin Lauluveikkoihin. Olimme matkassa mukana kun Martti Neuvonen johti kuorojaan maailman metropoleissa Vancouvereita, Seattleja, Los Angleseja ja San Franciscoja myöten. Mutta enemmän kuin mistään muusta Martti Neuvosen elämä täyttyi seurakuntatyöstä. Läksiäisjuhlassaan hän tunnusti tänä aikana oppineensa ainakin kaksi liturgista peruslausetta: ”Kunnia Jumalalle korkeudessa” ja ”Herra armahda meitä”.
Nuoret ottivat vastuun itselleen
Kulosaaren nuorisoparlamentti oli hymykuoppa saaren nuorison kasvoilla. Kun ylipistolla ajettiin mies ja ääni periaatetta kuin käärmettä pyssyyn, Kulosaaren nuoret ottivat vastuun itselleen hymyssä suin.
Nuorisoparlamentti suunnitteli ja toteutti toimintaa. Ensimmäiseen parlamenttiin (1969) valittiin Ulla Eloniemi, Hanna Oksanen, Sinikka Erma, Riitta-Liisa Yrjälä, Anneli Sorvali, Tuula Niinioja, Jukka Räsänen, Harri Lappalainen ja Jaakko Ranta. Demokratia oli muotisana. Parlamentti nimesi edustajansa myös Helsingin seurakuntien nuorisopraesidiumiin.
Nuorisoparlamentin vaalissa olivat äänioikeutettuja ja vaalikelpoisia alle 18- vuotiaat rippikoulu käyneet seurakuntalaiset. 1970 oli äänioikeutettuja 281. Demokratia toimi. Nyt tulivat valituksi Tuula Niinioja, Sinikka Erma, Pirjo Lautanen, Timo Parkkinen, Juha-Mikko Koponen, Anneli Sorvali, Arto Salin, Timo Luukka, ja varalle Ulla Eloniemi, Riitta-Liisa Yrjälä, Jarmo Färdig ja Matti Kangasniemi.
Amerikan vuotensa jälkeen Riitta Kurkelasta tuli nuorisoparlamentin puheenjohtaja. Hän herätti nuoria myös yhteiskunnalliseen valppauteen ja toivoi nuorten oppivan kantamaan huolta ”paitsi omista myös maailmansa asioista.” Parlamentin toimintakausi oli kaksi vuotta ja näin vuorollaan monet ehtivät olla sen jäseninä. Lista on pitkä: Irma Vuorenlehto, Jussi Mäkinen, Pirjo Vihinen, Kaj Kerbs, Markku Ahlbäck, Eeva Ilmarila, Olli Lahtinen, Anneli Erma, Matti Koivu, Markus Korte, Risto Wolin, Martti Melasniemi, Lauri Poijärvi, Pekka Hämäläinen, Ilkka Heiskanen, Leena Rauanheimo, Mikko Helme, Kari Schrey, Jukka Leino, Erja Haikonen, Johanna Kalke, Heidi Kivialho, Kari Kottila, Elina Huhtamäki, Tarja Kalliokoski, Olli Poijärvi, Anu Villiä, Tapio Erma, Mika Halonen, Lii Jalander, Timo Tuovinen, Maija Kauppi, Esko Poppius, Pentti Nieminen, Seppo Salmela ja monet muut.
Näiden lisäksi merkittävää kerhonohjaajatyötä hoitivat muiden maussa Leena Takala, Sari Haikonen, Anneli Erma, Erja Lehtonen, Marja Päivärinta, Heidi Kivialho, Pirjo Vahtola ja poikien puolella Jaakko Ranta, Erkki Hyvönen, Jussi Jänis, Osmo Ulvinen, Aimo Rajamäki, Kari Schrey, Ville Savolainen, Jukka Laine, Teppo Niemi, Antti Mäkinen, Tuomas Neuvonen, Jussi Paavilainen, Jarmo Murtomäki, Tero Hietamäki, Seppo Rikka, Timo Wiitanen, Harri Hammarén, Jarmo Färdig, Timo Niminen, Harri Lappalainen, Jorma Saloheimo.
Kerhonohjaaja ja Tupavuori ykkösen talonmies Aimo Rajamäki hoiti tärkeää tasoittajan tehtävää talon asukkaisiin päin, sillä seurakunnan kerhotilat sijaitsivat pihatasossa pohjakerroksessa. Tupavuoren ympärillä pyöri kaikenikäistä nuorisoa, mikä varmasti lisäsi paitsi nuorisotyön myös ilmoille päästetyn äänen volyymia.
Oman lukunsa ansaitsevat myöhemmin papiksi valmistuneet teologit, jotka opiskeluaikanaan antoivat aikaansa Kulosaaren nuorille. Tähän sarjaan kuuluvat muiden muassa Paavo Erkheikki, Nils Rönnholm, Risto Topi, Jorma Karanko, Matti Malmivaara, Pentti Tikkamäki, Risto Miettinen, Aira Repo, Mikko Tirri, Jaakko Punta, Leena Takala, Tuija Eloniemi ja erityisesti pyhäkoulutyön innoittama Pirjo Vihinen. Myös puhallinorkesterissa soittanut Per-Olof Moberg valmistui papiksi. Ennen siirtymistäni nuorisonohjaajasta nuorisopapiksi (1972) saaren toista papinvirkaa hoitivat lyhyet jaksonsa Mika Viljanen, Tuomo Jousimaa ja Risto Krogerus. Risto Krogerukselle lyhyt virkamääräys Kulosaareen tiesi samalla kohtalon puuttumista peliin, seurakuntanuori Sinikka Ermasta tuli alta aikarajan rouva Sinikka Krogerus.
1970-luvun alussa kaksi innokasta naista astui kuvaan. Maija Liukun siirryttyä Kallion seurakuntaan Lehtori Kersti Rantasalo aloitti mittavan uransa kulosaarelaisten palvelijana tuomalla myös nuoriso- ja rippikoulutyöhön omat näkemyksensä. Myöhemmin lehtorista tuli saaren toimelias kappalainen, jolle erityisesti saaren naisväki antoi tukensa ja luottamuksensa.
Kun diakonissa Helvi Lehtinen purjehti avioliiton onnelliseen satamaan ja saman tien muille maille, seuraajaksi valittiin ilosilmäinen Elsi Kaarakainen. Pienessä seurakunnassa kaikki työntekijät saavat mahdollisuuden tehdä kaikkea. Ainakin näistä naisista sinkoili kipinöitä myös nuorisotyöhön. Heistä kehkeytyi hyvän tullen tuottajia ja läheisiä työtovereita meille nuorisotyöntekijöille. Edellyttäähän sivistyskin sitä, että ihminen on hyvällä tuulella.
Nuorisotoiminnan ominaislaatu
Oli menoa ja oli meininkiä. Liike hallitsi 1960- ja 70-lukujen nuorisotoimintaa. Eri puolilla maailmaa nuoret nousivat barrikadeilleen. Kulosaaren nuorten mielenosoitus suuntauti Turkuun, jossa yhdessä muiden helsinkiläisnuorten kanssa vaadimme kirkolliskokousta antamaan verovaroja kehitysapuun.
Sitä ennen kerättiin jo nälkäjoulu-68:n merkeissä varoja kehittyville maille ja vaadittiin elämäntapojen yksinkertaistamista. Vuosi 1969 oli myös Nuorten palveluvuosi. Lähellä olevien hätä ja erityisesti kansainvälisen diakonian haasteet koskettivat kuusikymmentäluvun nuoria.
Tupavuori ykkösen nuorisotalli oli avointen ovien toimintaa. Kahdesti viikossa nuorisotalli tarjosi elokuvien, pingiksen ja musiikin lisäksi mahdollisuuden keskustelulle. Pikkupappilassa kokoontunut Club-18 oli taas varttuneemman nuorison keskustelufoorumi, jonka alustajiksi kelpuutettiin vain kuumia nimiä.
Jo Paavo Kiurun aikana käynnistynyt joulumysteerionäytelmä sai myöhemmin jatkoa, kun Vesa Einon nuorisonohjaajakaudella (1973-78) perustettiin nuorten kirkkodraamaryhmiä, joista raamattu- ja keskustelupiirit saivat hyvää seuraa. Kulosaari ennakoi tulevaisuutta myös koululaisten iltapäiväkerhotoiminnallaan. Vasta myöhemmin iltakerhot alkoivat yleisemmin muuttua iltapäiväkerhoiksi.
Pienellä saarella seurakunnan, koulun ja partion yhteistyö sujui luontevasti. Nuorisopappina ja Yhteiskoulun uskonnonopettajana sain mahdollisuuden hoitaa suhteita näihin kaikkiin ja joka suuntaan. Kulotyttöjen ja Kulopoikien toiminta tunnettiin. Kulosaaren lippukunnat kasvattivat toimeliaan johtajajoukon. Omalla kauniilla tavallaan partio edusti ja tuki seurakunnan nuorisotyötä. Partiotoiminnan kiintopisteenä ollut vene yhdisti samalla tyttöjen ja poikien toimintaa.
Koululaisjumalanpalvelukset, yhdessä suunnitellut nuorisomessut sekä lukuisat retket olivat myös tuon ajan kestävää nuorisotoimintaa. Kulosaaren nuoriso kokeili uutta rippikoulujärjestystä ja erityyppisiä messuja. Näin jälkeenpäin ajatellen olimme tässä(kin) enemmän kuin aavistuksen verran edellä aikaamme.
Vauhtia Kölnistä ja Roomasta
Kansainvälisen nuorisotoiminnan lähtölaukaus kajahti komeasti Kulosaaren nuorten delegaation vieraillessa Kölnin ylipormestarin vastaanotolla saksalaisten, ranskalaisten, englantilaisten, irlantilaisten ja hollantilaisten nuorten kanssa. Tästä Kurt Knorrin johtamasta Internationale Woche Köln 1969-tapahtumasta alkoi kulosaarelaisten säännöllinen ystävyystoiminta Kölnin lähellä sijaitsevan Forsbachin seurakunnan kanssa. Mitä tahansa tukipilarimme Kurt Knorr ja Tauno Sarantola sallivatkaan, sen me oitis toteutimme, ynnä paljon muuta jännittävää.
Saksalaiset kantoivat jo tuohon aikaan huolta elinympäristön ja nuorison tulevaisuudesta. Laaja kiinnostus ympäristönsuojeluun ja toisiin kansoihin teki tuolloin vasta tuloaan. Yhteyksien rakentaminen avasi silmiä, antoi perspektiiviä ja samalla vahvisti oman seurakunnan työtä. Ystävyysseurakuntatoiminta on aina antamista ja saamista, iloista vuorovaikutusta, joka jättää pysyvät jäljet. Saksalaisten kanssa tehtiin myös kotimaata tutummaksi. Retket iloiseen Itä-Suomeen, Ilomantsiin, Heinävedelle ja Enonkoskelle sekä Lapin erämaissa koetut vaellukset eksymisineen tarjosivat värikkäintä mahdollista eksotiikkaa. Moni mukana ollut liittää nyt nuoruutensa kihelmöivät muistot näihin maailman toreilla ja turuilla hankittuihin kokemuksiin.
Ekumeniaa ja yhteyksiä vahvistavaa oli varmasti myös se, että samana syksynä (1969) tapasin luterilaisten teologien kanssa paavi Paavali VI:n Vatikaanissa ja tutustuin Roomassa katolisen teologian salaisuuksiin. Kulosaaren nuorisonohjaaja oli siis mukana, kun kirkkohistorian lehti kääntyi uuteen suvaitsevaisuuteen. Kulosaarelaiset nuoret katsoivat tuolloin avoimesti muiden maiden ja kirkkojen elämää. Kylmän sodan maailmassa eniten kaivattiin keskinäistä yhteyttä. Siitä kertoo myös saksalaisten kohtaamisillemme valitsema teema: ”Gemeinscahft unter uns”, ”Yhteys keskenämme”.
Keskinäisestä yhteydestä kasvoi 1960- ja 70-lukujen Kulosaaressa elävää käytäntöä.
Kulosaaren henki
Kulosaari siis hurmasi minut ensin Aulikki Kananojallaan, sitten innoittavalla nuorisotoiminnallaan. Saavuin saarelle aloittelevana papinkoululaisena, kaksitoista vuotta kokeneempana ponnistin saaren nuorisopapin paikalta kappalaiseksi Kallioon ja sieltä kirkkoherraksi Loviisaan.
Ensimmäinen saarnakirkko saattaa papille olla muita korkeampi, siksi minun on aina astuttava Kulosaaren kirkkoon pyhää arkuutta ja kunnioitusta tuntien. Siellä toimitin ensimmäiset avioliittoon vihkimiset ja ensimmäiset kasteet. Myös omat poikani Matti ja Antti ovat päässeet pyhässä kasteessa pelastuksen yhteisöön Kulosaaren kotikirkossaan.
Tunnen syvää kiitollisuutta ensimmäisistä esimiehistäni. Paavo Kiurun nimen mainitsen usein.Tauno Sarantolan ansiotako lienee osaltaan sekin, että vuosien ja kokemuksen myötä vain entisestään innostun papintyöstä. Papille ei riitä se, että on ahkera ja saarnaa
hyvin. On luettava ja ajateltava. On syvennyttävä uskon salaisuuksiin. Jo yksistään kirkkovuoden aktualisoituminen ja jumalanpalveluksen rakastaminen ovat minulle Sarantolalata saatua luovuttamatonta perintöä. Sekään ei riitä, että toimittaa messunsa hyvin, vaan se on tehtävä pyhää pelkoa tuntien, kaikkensa antaen. Sarantolan toimittamassa messussa oli aina pyhyys läsnä. Kun kerran olimme kulosaarelaisten nuorten kanssa jumalanpalveluksessa Tukholmassa, muistan miten yksi nuoristamme tokaisi: ”Miten täällä kaikki on paljon arkisempaa kuin meillä Kulosaaressa?”.
Saattaa olla ettei kauneutta voi koskaan lopullisesti tavoittaa, ei ainakaan selittää. Kauneus jää salaisuudeksi niin ihmisissä kuin paikkakunnissakin. Mutta jokaisella ihmisellä ja paikalla on oma henkensä. Kulosaaren henki on minulle kallis.
Kulosaaresta kasvoi minulle rohkaiseva haaste. Kulosaarelaisten tapa vaalia historiaansa ja kotiseuturakkauttaan kelpaa malliksi muille. Kulosaaressa on sitä jotakin. Sitä ei aina osaa selittää, mutta se vain on olemassa:
Kulosaari ei ole mikä tahansa saari.
Veli-Matti Hynninen