Töölöläiselle 8.1.1997 Veli-Matti Hynninen puh 0400-214971
Henry Parland (1908-1930) on saanut Suomen ensimmäisen semiootikon kunnianimen. Luultavasti hän ei itse eläessään tiennyt olevansa semiootikko lainkaan, mutta sehän onkin jo aivan eri asia. Hänen romaaninsa Rikki kertoo 1920-luvun Helsingissä lainehtineesta rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja kuolemasta. Parland tulkitsee helsinkiläisyyttä nostamalla kaupunkilaisuuden hohtavaksi ihanteeksi. Kaiken elämän – ei vain kaupunkilaisuuden – olemukseen kuuluu yllättävä vastakohta-asettelu: elämä avautuu vasta rikkoutuessaan.
Olen löytänyt tämän rikkoutumisteorian luterilaisesta teologiasta. Jumala asettuu hävinneiden ja kärsivien puolelle siksi, että hän itse on läsnä elämän tappiossa ja kuolemassa. Vasta kun ihminen särkyy ja tunnustaa tappionsa, hän tuntee Jumalan. Tasaisen tien kulkijat luottavat liian usein itseensä, kunniaansa, nuhteettomuuteensa tai johonkin muuhun ulkonaiseen turhaan. Vasta kun elämä menee rikki, se alkaa avautumisensa. Parlandin lisäksi monet muut semiootikot toistavat tätä säröytymisen viisautta. Jos elämä ei repeä, se ei kukoista.
En nyt osannut yllättyä siitä, kun rippikoulukaverini Martti Lindqvistin kirjasta luin saman ajatuksen. Vanhaa särkemättä uuden tien löytäminen ei ole mahdollinen. Aivan kuten eräs lähimmäiseni minulle viisaasti tokaisi: teidän pappien ajatuskuluissa on yllättävän paljon yhteistä kai siksi, että elämänkokemus on karistanut turhat luulot ja nostanut elämän karhean puolen arvoon arvaamattomaan.
Sepä se. Vaikka tietäisimmekin säröpuolen siunauksellisuudesta, hevillä emme siihen suostu. Vasta kun elämä pakottaa kriisiin ja kaaokseen, taivumme. Lindqvist on niin viisas mies, että hänsuorastaan yltyy ylistämään kaaoksen ihanuutta. Elämä syntyy ja uudistaa itseään kaaoksen kautta. Se näkyy jo maailmankaikkeuden synnyssä, kun Jumala loi maailman tyhjästä. Siitä alkoi elämän jatkuvasti uusiutuva prosessi. Luomistyö jatkuu maailmassa. Ja sen on jatkuttava yksilön elämässä, muutoin elämä juuttuu paikoilleen ja vääntyy irvikuvakseen.
Martti Lindqvist näkee kaaoksen luovuuden edellytyksenä. Hän vertaa kaaosta tulivuoren laavaan tai sumuun, missä mikään ei ole täysin selkeää eikä varmaa. Vasta kaaoksen ja täydellisen epävarmuuden kautta alkaa löytyä kiinteää pohjaa jalkojen alle. Koko maailma luo nahkaansa, elämän kaaos hedelmöitetään aina kaaoksella. Siksi kaaosihmiset ovat onniteltavia, koska he eivät keskity ympäristönsä sukimiseen vaan antavat tilaa elämälle itselleen. Kaaos voi tietysti nujertaa ihmisen, joskus voimat loppuvat kesken. Mutta silti kaaosta ei pitäisi pelätä, koska se on elämän perusulottuvuus, syvin muodonmuutos (metamorfoosi), jonka läpi käymisestä vasta syntyy jotakin kestävää uutta.
Ei siis pidä tavoitella helppohintaista hyvänolon tunnetta vaan pitää rohkeasti astua uuteen tuntemattomaan. Hyvä elämä on aivan eri juttu kuin hyvä olo. Olot haihtuvat, mutta elämä jää.Nuorena saamastani kirjeestä poimin Colin Wilsonin viisauden Sivullisen ongelmasta: ”On kysymys itsetoteutuksesta. Ei riitä, että omaksuu järjestyksen käsitteen ja elää sen mukaan; se on pelkuruutta, eikä sellainen pelkuruus johda vapauteen. Kaaos on kohdattava. Todellinen järjestys edellyttää aina laskeutumista kaaokseen.”
Lindqvistin elämänfilosofia tulee lähelle myös siksi, että se antaa suurimman arvon aina toiselle. Todellista rohkeutta kysyykin se, että uskaltaa antautua heikkona toisen läheisyyteen. Vain heikkoutensa tunnistava ja tunnustava pystyy rakastamaan. Siksi voimattomuudessa ja tappiossa on jotakin hyvin hyvää, suorastaan pyhää.
Veli-Matti Hynninen